Unto Hietanen

Kun viesti Unto Hietasen poismenosta tavoitti minut, soitin puolestani läheiselle ystävälleni tamperelaiselle kuvanveistäjälle. "Unto oli todellinen kuvanveistäjä" oli hänen palautteensa. Ajatukseen on helppo yhtyä. Kun Unto Hietanen järjesti Tampereen nykytaiteen museolla 50-vuotispäivänsä johdosta näyttelyn Veistoksia vuosilta 1953-1978, kirjoitin näyttelyluetteloon tilityksenomaisen, tiivistetyn yhteenvedon kuvanveistäjä Unto Hietasen taiteen sisällöstä. Se on tässä sellaisenaan:

Unto Hietanen: Aamu, 1979, pronssi.

Puhelin on valinnut numeron 53472: U-n-t-o H-i-e-t-a-n-e-n. Jokainen kirjain kuvanveistäjä Unto Hietasen lausuessa nimensä painottuu erikseen. Tässä on avain hänen veistostensa maailmaan. Veistokset tulevat kukin omalla painollaan, katsojan ei tarvitse etsiä itselleen selityksiä ismeistä, ei ajassa elävistä hetkellisistä, ohimenevistä pyrkimyksistä.

Unto Hietasen veistosten maailma kasvaa maasta, kotimaasta, Suomesta, suomalaisesta maisemasta, suomalaisesta ihmisestä, leveäperäisestä naisesta, iltatyvenestä järvestä, taivaalla liihottavasta linnusta, toiseensa työssä tukeutuvasta ihmisestä; sieltä ne tulevat.

Veistosten muodot ovat tuoreet, niistä puuttuu kuolettava, hengettömäksi tekevä silittely. Niiden läpi näkee tekijän, vantteran tavallisen suomalaisen miehen, kuvanveistäjän. Ne tulkitsevat usein voimakasta liikettä, pyrkimystä voittaa, olla vastavoima. Nuotta liikkuu veden syvänteessä, miehet jäällä muodostavat kiinteän nuottaa liikuttavan, liikkeelle panevan voiman. Tai Ylösyrittäjä: herkkä liike, joka päättyy jaloille nousuun. Tai Uiva muoto: sutjakka, veden voittava liike. Tai Tanssijat: jalka, jalat, lanteet, ranteet; Tampereen kaupunginvaltuuston istuntosalin aulaa täydentävä veistos on iloa ja liikettä, leveäperäisten, kotoisten naisten tanssia.

Olen miettinyt, onko Unton kuvissa nähtävissä Unton isän, varhain sodassa menehtyneen Jussi Hietasen veistosten sisältöä. Olen kysynytkin sitä Untolta ja vastaus on ollut: ilmeisesti isän tuotanto on tahattomasti taustalla.

Unto Hietanen kulkee taiteilijana vakaata tietä. Hänen taiteellaan on ystäviä, hänellä itsellään on ystäviä, hänen perheellään on ystäviä. Ystävät tuntevat veistoksissa samaa kuin Unton leveässä kädessä, tukevan kiinnipitävän otteen, pysymisen siinä mistä on kerran luvattu kiinni pitää.

Jossakin muualla Unto Hietanen olisi arvattavasti ajat sitten saanut kansantaiteilijan arvonimen ansioista kansanihmisten ja kotimaan kuvaajana. Järjestelmämme on kiistatta hidas; Unto ehtii täyttää 50 vuotta 18.4.1978.

Huomaammeko, että kaupungissamme elää ja työskentelee kuvanveistäjänä vanttera, omaleimainen, itsellinen ja työnlikeinen kuvanveistäjä. Hänen tapoihinsa eivät kuvan teossa kuulu helppohintaiset ratkaisut. Työ ja työn jälki ovat ammattinsa, kuvanveistäjän ammatin taitajan. Taidetta. Ei konstailua, ei taiteilua. Totta joka kuva.

Kuvissa vasemmalla Sauvoja, 1972, pronssi ja oikealla Sunnuntaikalastaja, 1972, pronssi

Teksti: Martti Helin
Kuvat: Tampereen kaupungin kokoelmat