TAITEILIJA TAPETILLA

Mediajulkisuuden ja taiteilijoiden välisen suhteen analysointia dialogin keinoin

Taiteilija ja yksityisyys

Krister
– Taiteilija on yksityinen ihminen, vaikka muuttaakin ajatuksiaan käsinkosketeltavaan muotoon ja levittelee niitä kansan nähtäville. Taide on yksityisyyden muuttamista julkiseksi. Mille asteelle tämä jää, on taiteilijan asia. Ei median.
– Olen täysin toissijainen teosteni äärellä. Sillä, mitä minun päässäni on teosta toteutettaessa ollut, ei ole enää merkitystä sen jälkeen, kun teos on valmis. Minulla ei ole tarvetta saarnata, kertoa tai opettaa. Jos olisin halunnut ilmaista itseäni tarkasti tai osoittaa oikean tavan elää, olisin ruvennut kirjailijaksi ja pyrkinyt tähän sanallisin keinoin. En kiellä, ettenkö haluaisi vaikuttaa, mutta en välttämättä halua määritellä sitä, mihin tai miten vaikutan.
– Ei ole pakko ryhtyä olemaan julkkis – ei todellakaan, mutta jos tulee menestystä on ehkä mahdotonta vältellä julkisuutta loputtomiin. Taiteilijaa ei voi kuitenkaan koskaan erottaa kokonaan teoksistaan.

Sirpa
– On jokaisen oma asia, suostuuko median apinaksi. Herkkäsieluisen, epävarman luovuuden harjoittajan kyttääminen on julmaa. Psyykkisistä ongelmista kärsivän tai alkoholisoituneen ihmisen tempauksien ja edesottamuksien seuraaminen mediassa on sairasta. Julkisuuden antama mielikuva, leima, voi olla ikuinen.

Oman julkisuuskuvasi – imagon tai brandin esille tuominen?

Krister
– Toistaiseksi olen kyennyt seisomaan omien teosteni takana. Lähtökohdista en ole luopunut, vaikka tietoista yritystäkin on ollut. Aina voi kritiikin sattuessa sanoa, ettei yksinkertaisesti kykene sen parempaan.
– Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti taideteokseen, ei sen tekijään. Itse taiteilijaakin saa kritisoida, jos aihetta on. Puhdas julkisuus taas kohdistuu ensisijaisesti henkilöön, ei taideteokseen. Taiteilijan julkisuuskuvahan tosin saattaa vaikuttaa välillisesti myös teoksen sisältöön. Jos katsoo kuvaa kädestä ei näe ainoastaan kättä, jos tietää, mitä sillä on tehty.
– Jos en osaa luopua tietystä aiheesta ennen kuin sen olen loppuun kalunnut, en osaa myöskään kuvitella, että pitäisin jostain kiinni vain sen takia, että se olisi suosittua tai taloudellisesti järkevää ja kansa janoaisi lisää.

Sirpa
– Toisinaan mietin, että onko minun sanomiseni nyt mahdollista ymmärtää kollektiivisena mielipiteenä vai omanani. Vältän olemasta neuroottinen asian suhteen. Ainahan voin jälkikäteen kiistää.
– Kriitikon tehtävä on kaiketi miettiä taidetta objektiivisesti, mutta on hyvä muistaa, että se on silti vain yhden ihmisen mielipide ja näkemys asiasta.
– Kotini on yksityisaluetta, samoin työhuoneeni. Katsotaan nyt, esittelenkö työhuoneeni seuraavassa Pirkanmaan Taidesuunnistuksessa ensi keväänä. Kuitenkin naamioin sen sellaiseksi, että se näyttää oikealta työhuoneelta eikä siltä, että konttailen lattialla paperit sikin sokin, eikä minulla ole edes tuolia huonekalun virkaa täyttämässä. Saakohan jostain vuokrata maalaustelineitä ja piirustuslaatikostoja?
– Oma-aloitteisesti en laittaisi elämääni nettiin, mutta kun sitä taiteen varjolla kysytään, en näe mitään kyllin painavaa syytä kieltäytyä – ja suostun.

Puhetta taiteilijoiden julkisuuskuvasta yleisemmin

Krister
– Kansan keskuudessa elävät sitkeästi legendat vanhojen mestareiden omituisista persoonista ja näiden edesottamuksista. Nykyisin taiteilijat markkinoivat ammattiaan ahkerien ihmisten alana, jossa taiteilija itse toimii omana työnantajana, kirjanpitäjänä, tuottajana, tiedottajana ja toimitusjohtajana. “Luovuuden tuskasta ahdistuvan hullun” käsite sekoittuu tähän uudempaan selkeän ja johdonmukaisen taiteilijan malliin. Taiteilijuuden markkinointi vakavasti otettavana työnä edistää pyrkimyksiä taiteen aseman parantamiseen.
– Välillä tuntuu, että haluaisi pitää kiinni tarinoista, joissa taiteilijat alkoholisoituvat, ajautuvat sodomiaan ja lopulta mätänevät pystyyn, elleivät onnistu tappamaan itseään sitä ennen. Onhan sellainen kiehtovampaa kuin kahdeksasta neljään työskentely! Jonkinlainen sekopäinen myyttisyys olisi hyvä säilyttää maailmassa, jossa jumalanpilkkakaan ei enää ole mahdollista.

Sirpa
– En usko, että taiteilija miettii laskelmoidusti millaisen julkisuuskuvan hän haluaa antaa. Taiteen sisältö on aina lähtökohta, josta lähdetään liikkeelle arvioitaessa median vaikutusta taiteilijan työskentelyyn. Taiteilija on ammattinimikkeenä helpompi ymmärtää kuin luovuuden harjoittaja. Taiteilija yleistää; mutta toivottavampaa olisi, että käytettäisiin täsmällisempiä termejä: kuvanveistäjä, taidegraafikko, taidemaalari, mediataiteilija, säveltäjä, proosarunoilija, näyttelijä jne. En jaksa uskoa, että kukaan saa apurahaa siksi, että on julkkis. Ehkä hän saa sen julkisuudesta huolimatta.
– En haluasi, että kukaan näkee minua työnteossa: naama on pelottavassa pakkoilmeessä, iho kiiltää nihkeänä ja verkkarit ei istu. Narskutan hampaita. En menisi sen näköisenä selvittämään televisioon, että: “Moi, oon taiteilija”.

Onko julkisuus välttämätöntä?

Krister
– Kenties. Julkisuushan on yhtäkuin suuren ihmismassan tietoisuus. Mainonnan kautta tiedottaminen, johon harvalla taholla on varaa, hoituu sen myötä itsestään.

Sirpa
– Ohimeneviä julkkuja on mediassa muutaman viikon syklillä, mutta taide on usein hidastempoista ja pitkänsitkeää duunia.
– Minulle kontaktit ovat tärkeämpiä kuin julkisuus. On paljon mitä en itse osaa ja missä joudun pyytämään apua. Jos yksi ei ehdi editoimaan teoksen äänipuolta, on keksittävä joku toinen, jolla on laitteet ja kyky. Periaatteessa taiteilija voi tehdä melkein mitä tahansa, jos ympärillä on tarpeeksi ammattitaitoista väkeä riittävän paljon. Silloin verkosto on ensiarvoisen tärkeä.

Teksti: Aulikki Järvinen-Nummi
studio-A1@luukku.com
Kuva: Saara Toivonen
Sarjakuva: Anna Kirstinä

Hyvän lehdistötiedotteen ohjeet seuraavalla sivulla >>