Jotain uutta Tanskanmaalta:
LENE LEVEAU – MUSTETTA JA VARJOJEN VAIKUTTEITA

Tanskalainen kuvataiteilija Lene Leveau osallistui viime kesänä taiteilijaseurojen järjestämään taiteilijavaihtoon Tampereella. Odensessa sijaitseva paikallinen taiteilijaseura Fyns Grafiske Vaerksted valitsi Lenen työskentelemään kuukaudeksi Grafiikanpaja Mältinrannassa. Toimittaja Aulikki Järvinen-Nummi tapasi taiteilija Lene Leveaun hänen vieraillessaan Tampereella.

Olet tehnyt paljon tiimityötä taiteen parissa – mitä se on sinulle antanut?

– Paljon hyvää, mutta toisinaan tiimityö tappaa luovuuden. On organisoitava asioita, on kuunneltava muita,

MOTTO: Tärkeintä ei ole se, mitä taiteilija saa, vaan se mitä “sinä saat minulta”.

se vie aikaa luovuudelta. Pidän tiimityöstä, mutta sitä tehdessä on oltava kärsivällinen. Tanskassa olin grafiikanpajalla johtajana ja opin, että ihmisten on otettava toisensa huomioon ja kuunneltava toisiaan yhdessä työskenneltäessä, koska me ihmiset olemme erilaisia. Opin paljon ihmisistä ja heidän työtavoistaan ja se oli minulle hyväksi. Kovin stressaavaa vain oli alituinen osallistuminen.
– Sosiaalinen tietoisuus on välttämätöntä. On hienoa, kun voi tavata ihmisiä ja kysyä heiltä, mitä he tekevät ja itse muuttaa omia työskentelytapojaan. Voin parantaa omia taitojani, jos olen avoin muilta saamilleni vaikutteille. Yleensä avoimena oleminen on taiteilijalle vaikeaa, on vaikeaa ottaa vaikutteita.

Miksi maalaat?

– Nykyään maalaamisesta on tullut minulle tapa. Aloitin maalaamisen lapsena. Olin aika yksinäinen lapsi, sillä asuimme maalla eristyksissä muista ihmisistä. Äitini antoi minulle värejä ja pyysi piirtelemään. Menetin äitini ollessani 6-vuotias, isäni meni uusiin naimisiin ja perhe matkusteli paljon.

Puhumisen sijaan ilmaisin itseäni maalaamalla. Enää minulla ei ole sellaista ilmaisun tarvetta, olen oppinut juttelemaan ja olemaan sosiaalisempi. Kun maalaa paljon, tarvitsee myös paljon uutta inspiraatiota. Haluan maalata, koska tiedän osaavani ja haluan parantaa taitojani.

Kerro kokemuksistasi Tampereen kaupungissa?

– On emotionaalisesti hämmentävää olla ulkomailla, sitä on kuin hieman eksyksissä. Tulee koti-ikävä, mutta onhan tämä haasteellista ja se on sen arvoista. Kun saa vierailluksi toisessa kulttuurissa, on taiteilijana kypsempi: oppii arvostamaan toisia ja erilaisuutta – myös omassa maassaan. Hienoa Tampereella olossani ovat olleet kontaktit mm. Tuula Lehtiseen ja Marketta Mäkiseen, kollegoihin.
– Sara Hildenin museota rakastan, on jännittävää, kuinka huvipuiston häly ja melu jää jonnekin kauas taa, kun menee sinne sisälle, se on ihan eri maailma kuin ulkona. Ehkä taiteen tuleekin juuri olla eri maailma?
– Tampereen kaupunki oli isompi kuin ajattelinkaan. Minulla on ollut ilo asua Keskustorilla Toriateljeessa, jossa maalasin isossa huoneessa, jonka ikkunat avautuvat Vanhalle kirkolle päin. Makuuhuone on ylhäällä ja siellä on rauhallista, ateljee oli oikein miellyttävä.
– Mältinrannassa olen tehnyt päivittäin vedoksia, valmistan niitä Tanskassa syksyllä olevaa näyttelyä varten. Odensessa on syyskuussa grafiikan työpaja ja siellä on esillä mustavalkoista grafiikkaa.

Miten sovitat yhteen taiteilijan työn ja perheen?

– Äitinä olo on muuttanut minua taiteilijana. Ennen olin paljon pelottomampi ja varmempi. Nyt olen tietoisempi ajasta, tiedän että elämä ei ole ikuista. Olen enemmän peloissani kuin ennen, nuorempana. Olen huolissani AJASTA. Haluaisin tulevaisuudessa tehdä lapsille opastettuja museokierroksia, meillä on hienoja museoita. Olen aiemmin opettanut taidekasvatusta lapsille.

– Perheestäni voin kertoa, että aviomieheni on Frank ja tyttäreni Ivalou on 10-vuotias. Asumme Kvaerndrupissa, joka sijaitsee Keski-Tanskassa, Fynin saarella. Se on hiljaista maaseutua. Mieheni on ollut kuvanveistäjä, mutta nyt hän on avannut mieltään ja opiskelee tullakseen vanhustenhoitajaksi. Haluan itsekin avata mieltäni ja ovia yhteistyöhön – tällä Tampereella oleskelullani. Taide on oma maailmansa.

– Minulla on nykyään aikaa elää – aikaa myös perheelle. Joskus ennen sitä vaan teki taidetta, eikä edes katsonut teoksiaan. Alamme elää informaatioyhteiskunnassa, mutta me ihmiset emme vieläkään ymmärrä toisiamme. Se, että keskustellaan Internetissä koko päivä ketään fyysisesti tapaamatta, on nykyaikaa, mutta minusta se on “vammaista”. Kommunikaatio jää epätäydelliseksi. Pelkkä virtuaalisuus on puolittaista.

– Toisia on autettava. Ihmisiä voi koskettaa vaikka kahvilassa. On tärkeää, että minun taiteeni koskettaisi ihmisiä, haluaisin sen koskettavan, se olisi rahaakin tärkeämpää. Itse asiassa rahaa ei oikeastaan edes ole olemassa. Sehän on ihmisten keksimä juttu, sanoo Lene ja huitaisee kädellään olemattomiin, mutta vakavoituu ja jatkaa: mutta aika on olemassa.

– Se että äitini kuoli ollessani pieni, on ehkä jättänyt sisimpääni jotakin. Halusin yksinäisyyttä, mutta enää en tarvitse sitä. Viime aikoina olen vähentänyt töitä, koska koko elämä ei saa olla taiteessa. On egoistista tehdä taidetta. Sitä haluaa vaan olla parempi ja parempi.

jatkuu seuraavalla sivulla >>