KRIITIKKO HALUAA KESKUSTELUSTA YHTEISKUNNALLISESTI MERKITTÄVÄÄ

Kriitikon ja taiteilijan suhde on vaikea. He työskentelevät taidekentän suhdeverkostojen monimutkaisessa yhteistyökuviossa, jossa taiteilijan keskeisyys on enää vain sovittu asia. Toisaalta kritiikin käsitteenä voisi heittää jo romukoppaan.

Taiteilija pystyy antamaan kriitikolle parhaat lähtökohdat työnsä käsittelemiseen olemalla mahdollisimman avoin ja sosiaalinen suhteessa taiteensa julkiseen esittämiseen tai tekemiseen. Hän ei saa eristäytyä tilanteeseen, jossa hän olisi kaiken keskeishahmo.

– Kriitikko edustaa taiteilijalle usein galleristien, museoihmisten ja taidehistorioitsijoiden tavoin loiseläjiä, jotka elävät taiteen kustannuksella. Elämme kuitenkin modernissa yhteiskunnassa, jossa on sekä erittäin monipuolistunut työnjako että monipuoliset verkostot. Taidekentän monenkaltaisista toimijoista esimerkiksi kritiikki tuottaa järjellisen perustan koko kentän kuviolle. Jos taidetta vain pelkästään tehtäisiin, eikä kukaan kirjoittaisi siitä yhtään mitään, niin kenelläkään ei olisi hallussaan kieltä, jolla keskustella. Taiteenostajatkaan eivät ostaisi, koska he eivät tajuaisi tämän olevan jotain hienoa ja arvokasta, sanoo Otso Kantokorpi, Taide-lehden päätoimittaja ja Einari Vehmaksen kriitikkopalkinnon tänä vuonna saanut helsinkiläinen kirjoittaja.

Kokonaisuudessaan taidekenttä muodostaa suhdeverkostoineen erittäin monimutkaisen yhteistyökuvion, jossa kaikki näyttelevät omaa osaansa. Vaikka taiteilijan keskeisyys kentän yhteisestä sanattomasta sopimuksesta edelleen myönnetään, niin kuvio ei toimisi saumattomasti ilman esimerkiksi galleristeja, kuraattoreita, kriitikkoja, museosiivoojia tai filmien ja videolaitteiden valmistajia.

– Taiteilijan tulisi ehkä tajuta, että taide ei ole välttämättömyys. Se on jotain muuta kuin luovuus. Taide on länsimaisen yhteiskunnan yksi instituutio, joka perustuu hirvittävän monimutkaiseen työnjakoon ja suhdeverkostoon. Voisimme aivan hyvin kuvitella yhteiskunnan, jossa taiteilijoita ei tarvittaisi. Tällaisessa yhteiskunnassa luovuuden kanavoitumisalueena voisi olla esimerkiksi suomalainen rukinlavan teko.
– Suomessa taiteilijoiden ammattiryhmä on kuitenkin olemassa. Taiteilija on tällöin myös etuoikeutettu, sillä hän pystyy tuottamaan niin sanottuja turhan luovuuden tuotoksia, jotka koetaan yhteiskunnallisesti arvokkaiksi. Jotkut taiteilijat luulevat vieläkin olevansa jumalia. Se on vastenmielistä, Kantokorpi sanoo.

– Olen ihminen kuten taiteilijakin; olen myös journalisti, jolle journalismin etiikka on pyhää. Taiteilijan täytyy ymmärtää, ettei pidä uida liiveihin, sanoo Otso Kantokorpi.

Kriitikon ja taiteilijan suhteessa hiertää myös se, että usein kriitikko ymmärtää taiteilijan työtä paljon paremmin kuin taiteilija kriitikon työtä. He eivät pääse toisiaan ja yhteiskuntaa hyödyntävään keskusteluun, koska taiteilija on yleensä kiinnostunut vain siitä tehdäänkö hänestä juttua vai ei – vain julkisuus sinällään on tärkeää. Kantokorvesta olisi paikallaan, että taidekoulutuksessa tutustuttaisiin median maailmaan. Kriitikon tarkoitusperät eivät ole arveluttavat, sillä hän haluaa tuoda juttunsa kautta taiteilijan tematiikan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
– 20-vuotisen opettajanurani hienoimpia kokemuksia on ollut, kun laitoin taiteilijanalut kirjoittamaan toisista taiteilijoista tai heidän teoksistaan. Luulen, että se oli myös heille tärkeä kokemus, koska he joutuivat ensimmäisen kerran asettumaan kirjoittajan asemaan esimerkiksi suhteessa toisen taiteilijan työhön: miten teosta esimerkiksi lähestytään tai miten siitä puhutaan?

jatkuu seuraavalla sivulla >>