Lontoo – Helsinki – Tampere, kotiinpaluun hurmio ja kauhu

Kristiina Sario asui Iso-Britanniassa vuosina 1999–2005. Hän valmistui kuvataiteilijaksi vuonna 2005 Lontoossa, josta hän muutti Helsinkiin. Tampere on ollut Sarion kotikaupunki syksystä 2008. Hänen päätuotantoonsa kuuluvat maalaukset.

Euroopan akateemisten arkistojen historiallinen aromi sormenpäissään kotiin palaava otetaan avosylin vastaan rikastuttamaan kotimaista markkina- tai kulttuurielämää. Euroopan sisällä vallitsevat kutakuinkin yhdenmukaiset käytännöt ja opetus tähtää kansainvälisyyteen, joten kotiinpalaajasankari on myös lievittänyt poissaolollaan kilpailua maamme opiskelupaikoista. Hyvä vaihtoehto siis kaiken kaikkiaan, voisi kuvitella.

Taidealalla joutuu kenties ajattelemaan toiselta pohjalta. Kun yhdessä maassa kuvataiteilijan tutkinnon suorittanut aloittaa ammatinharjoituksen toisessa, asiat voivat kääntyä vaikean puolelle. Ulkomaisen ja kotimaisen taidekentän käytännöt eroavat usein konkreettisesti toisistaan. Maassa kuusi vuotta asuneena ja opiskelleena voin ottaa esimerkiksi Iso-Britannian.

Jäi tunne, ettei meitä taideopiskelijoita valmistettu ammatinharjoittamisen kannalta juuri muuhun kuin verbaaliin kakistukseen omien töiden sisällöllisten ulottuvuuksien puolesta murskakritiikin uhalla. Muutama käytäntö kuvataiteilijan ammatin harjoittamisesta kävi silti minullekin selväksi. Näyttelyhaun sijaan galleriat kutsuvat taiteilijoita ja vuokraa ei peritä. Myyntiprovisio sen sijaan on melko korkea. Brittiläisistä taiteilijaliitoista ja -seuroista en ole kuullut enkä usko niiden olevan tärkeässä roolissa. Galleristit ja kuraattorit nuuskivat aktiivisesti nuoria lupauksia. Maassa investoidaan taiteeseen yhteiskunnan joka taholla, joten taiteilijan on helpompi elää tekemällään työllä. Ei ole epätavallista, että taiteilija on gallerian ”suojeluksessa’”.

Paluumuuttajana pari seikkaa tältäkin alueelta on kristallisoitunut. Ulkomailla suoritetun tutkinnon tasosta riippumatta kannattavin ensiaskel on jatkoopinnot tai muu kontakti johonkin elinvoimaiseen ja happea tuottavaan taideinstituutioon. Taiteilijajärjestöjen jäsenyys avaa valtavan monta ovea.

Useampaan taidekulttuuriin tutustuminen, oli se sitten kuinka takkuista tahansa, kannattaa loppujen lopuksivarmasti. Pidempi ulkomailla vietetty aika opettaa lisäksi katsomaan omaa kulttuuria tarkkanäköisemmin ja ulkomainen marinadi saattaa jopa vahvistaa omaa kansallisidentiteettiä. Sivumaku on silti ikuinen.

Kristiina Sario: Joutsenta päähän, 20x30 cm, guassi

Viktoriaaniset tuulet

Minä survaisin lyyralakin komeroon keväällä 1999, ostin rinkan ja teltan ja lensin sinne, minne päivän tarjous salli mennä. Glasgow’sta West Highland Way¹ johdatti minut Ben Nevis -vuorelle, josta jatkoin bussilla kymmenien tuhansien lampaiden verran pohjoiseen. Työskenneltyäni kehitysvammaisten yhteisössä maaseudulla ja päätettyäni sopivani paremmin metropoliin, istuttuani arvotalon portailla Lontoossa, rinkka selässä viimeisiä puntia louskutellen, pönkitettyäni työkokemuksia mielikuvituksella, työskenneltyäni hotellin baarissa, korukaivertajana, valokuvankehittäjänä, yökerhon baarissa, vaateliikkeessä, lakitoimiston valokopioijana, terveysklinikan vastaanotossa, kaksi vuotta myöhemmin ja yhä pennittä, koin itseni kypsäksi kuvataiteilijan opintoihin.

Suoritin yksivuotisen taiteen peruskurssin (Foundation Course/BTECDiploma)² Chelsea College of Art and Design -nimisessä oppilaitoksessa. Erikoistuttuani maalaukseen sain opiskelupaikan kotini läheltä Wimbledon School of Art -nimisestä koulusta³ kandiksi tähtäävällä kolmivuotisella kurssilla. Suomesta saamani opintotuki, opintolaina, osa-aikaisen tarjoilijan ja sihteerin palkka riittivät melkein vuokraan ja muihin elinkustannuksiin eteläisessä Lontoossa, viktoriaanisen tuulisessa, homeen marinoimassa 15 neliössä, jossa sähkö operoitiin käytöstä poistuneilla 50 pennin kolikoilla.

Lontoon alkanutta vuosisataa todennettiin mm. seuraavilla mieleeni painuneilla suurta mittakaavaa toistavilla trendeillä: tilaan sidotut ja katsojan fyysisen osallistumisen vaativat installaatiot, Rachel Whiteread ja pois sulkevat kolossaaliset veistosinstallaatiot, fotorealistiset arkiset snapshot-sommitellut öljy- tai akryylimaalaukset, yksityiskohtainen Paul Nobelin masteroima lyijy- tai tussipiirustus paperiarkille. Omaan oirehtimiseeni kuuluivat opintojen alkutaipaleella suuret öljyvärimaalaukset, jotka paria surrealistishenkistä hairahdusta lukuun ottamatta kuvasivat arkisia interiöörejä.

Katselin silmät kiiluen Michael Raedeckerin ja Luc Tuymansin maalauksia ja interiöörini lähenivät abstraktia.Kunnes opintojeni loppupuolella koti-ikävä vietteli pöydälle Hugo Simbergin, paperin, guassit ja väripaletin koko kirjon. Kun seuraavassa kritiikkitilaisuudessa esittelin paperiarkkeja, joilla ääriviivoin vahvistetut ja vesivärein somistetut pohjoisen saapasjalkaiset lapset ampuivat joutsenia, ripustivat kaneja pyykkinarulle ja lojuivat sukkahousut löpöttäen katkaistujen hirvenpäiden keskellä, yleisö ei heti letkauttanut tyylilajilleni sopivaa termiä.

Yhdysvaltalaisen outsider-taiteilija Henry Dargerin piirroskollaasien kuolemanjälkeinen julkituleminen, kanadalaisen Marcel Dzaman sekä yhdysvaltalaisen Amy Cutlerin kaltaisten sarjakuva-/satukuvitusperinteen alueilla leikittelevien maalareiden näkyvyys lontoolaisissa gallerioissa auttoivat sopeuttamaan työni johonkin genreen. Viimeisenä opintovuotenani kädenjälkeni edusti menestyksekkäästi kuvataidekilpailun näyttelyssä Berliinissä ja loppunäyttelyn perusteella sain kutsun pitämään yksityisnäyttelyä Berliiniin.

Vaikka yleisesti ottaen ilmapiiri Lontoon metropolissa on kyräilemättömän avoin ja odottava, ovia raotetaan niin monelle pienelle taiteilijalle niin monessa eri osoitteessa, ettei kukaan ehdi todella huomaamaan kuin ne graysonperryt ja Chapmanin jakedinot, joille Saatchin ja Taten paratiisin portit aukeavat Big Time. Itseluottamus on myös koetuksella kulttuurissa, jossa kaiken edellytys on sutjakka puheenavaus ja ennen kaikkea sen ylläpito. Verbaalin sujuvuuden sijaan kannattikin ehkä tyylitellä pohjoismaisella salaperäisyydellä, turautella kylmän karskeja mielipiteitä ja luottaa viimaisen maan aksentin viehätysvoimaan.

jatkuu seuraavalla sivulla >>