Valta, virkavalta ja virkattu poliisiauto

Takahuhdin taidekeskuksessa on tekeillä hämmästyttävä installaatio: täysikokoinen, virkattu ja pehmeä poliisiauton replika. Pehmeä poliisiauto pyrkii romuttamaan perinteiset käsityksemme maskuliinisesta ja feminiinisestä, kovasta ja pehmeästä. Kuvataiteilija Kaija Papu yllättää projektilla, josta poliisikin on innostunut.

Poliisi edustaa valtaa, hallintaa ja auktoriteettia. Poliisiauton näkeminen katukuvassa herättää monenlaisia tunteita ja mielikuvia. Monille poliisi on yhteiskunnan tukipilari, jotakin kunnioitettavaa, turvallista ja arvostettavaa. Toisille poliisi taas saattaa olla pelottava, uhkaava tai epämiellyttävä instituutio. Poliisiauton symbolinen sisältö rakentuu eri väreistä, Suomessa valtaosin sinisestä, valkoisesta ja mustasta. Kaija Papu (s. 1980) haluaa panna katsojan miettimään, mistä tekijöistä poliisi, valta ja sukupuolistereotypiat lopulta syntyvät.

Kaija Papu työssään.

– Ajatuksenani on saattaa tulkinnat maskuliinisesta ja feminiinisestä törmäyskurssille. Poliisi, autot ja metalli koetaan usein maskuliinisiksi, virkkaaminen ja käsityöt taas feminiinisiksi. Siksi työssäni yleensä ”kovaksi” mielletty poliisiauto on pehmeä ja virkattu. Teos on keskustelunavaus, eikä sitä ole tarkoitettu kritiikiksi poliisia tai poliisin toimintaa kohtaan. Katsoja voi työni ääressä tutkia omia asenteitaan ja miettiä, mistä nuo asenteet ovat peräisin. Toiveeni on myös, että yhteiskunta ja valtio suuntautuisivat enemmän pehmeisiin arvoihin, Kaija Papu toteaa.

Kaija Papua kiinnostaa, miten poliisiinstituution valta rakentuu pitkälti visuaalisista tekijöistä.
– Poliisiauto, poliisin virkapuku, virkamerkit ja vastaavat ovat ulkoisia symboleja, jotka herättävät eri ihmisissä erilaisia tunteita. Yritän tutkia, miten valtaa tuotetaan kulttuurisesti ja visuaalisesti. Värit, vaatteet ja symbolit tekevät poliisin. Ilman näitä tekijöitä on vain autoja ja ihmisiä. Jos poliisiauton maalaa uusiksi, se menettää heti auktoriteettinsa, Papu kuvailee.

Vaikka Kaija Papu käsitteleekin työssään niin poliisin edustamaa valtakoneistoa kuin sukupuolijärjestelmän sisäistä valtalogiikkaa, hän ei ole mielestään suoranaisesti poliittinen taiteilija. Poliittisuus ei ole Papulla leimaava tekijä, vaikka hän onkin ottanut töissään kantaa esimerkiksi sukupuolipolitiikkaan. Papun mukaan taiteilijan työ on aina yhteiskunnallista, mikäli taide nousee siitä kulttuurisesta todellisuudesta, jossa elämme.

– Pyrin käsittelemään itseäni kiinnostavia asioita ja ilmiöitä taiteen keinoin. Kommentoin kyllä yhteiskunnallista tilannetta, mutta en pyri tarkoituksellisesti muuttamaan sitä. Jos haluaisin olla mukana päättämässä yhteiskunnallisista asioista, ryhtyisin poliitikoksi. Tarkoitukseni on vaikuttaa asenteisiin ja ajatteluun. Jos tämän kautta tapahtuu muutosta, niin onhan se hyvä juttu. Olen taiteilija ja työni on tehdä taidetta. Pelkästään esteettisten objektien tekemisessä ei ole minusta järkeä, vaan taideteoksessa tulee olla myös ajatuksia herättävää sisältöä, Kaija Papu kiteyttää.

Poliisiauto-installaatio rakentuu puisesta runkokehikosta, jonka päälle taiteilija veistää vaahtomuovista täysmittaisen poliisiauton. Vaahtomuovin päälle Papu virkkaa poliisiauton ulkoiset tuntomerkit, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tuloksena on eräänlainen jättikokoinen neulegraffiti-installaatio.
– Ajatus virkatusta poliisiautosta syntyi jo alkuvuodesta 2008, ja työn pitäisi olla valmis loppusyksystä 2011. Nykyään yleisin poliisiauto Suomessa on Skoda Octavia, ja sen jäljennös tästä installaatiosta on tulossa. Olennaista työlle on, että se on pehmeä. Siksi runko on vaahtomuovia.

- Projektiani ovat apurahalla tukeneet Majaoja-säätiö ja Svenska kulturfonden. Lisäksi sponsoreina ovat toimineet Geopalvelu, Kannonpuu, Novita ja Recticel. Apuna ovat olleet myös Liikkuvan poliisin Tampereen yksikkö, teknisissä piirustuksissa tekniikan kandidaatti Annariitta Linna ja tuottamisessa kuvataiteilija Jarno Vesala, kertoo Kaija Papu.

Metsänen ja Auvinen eivät näe välttämättä eroa itseoppineen ja koulutetun taiteilijan välillä. Koulutuksen myötä taiteen tekemisestä saattaa tulla velvollisuus.
- Koulutus voi tehdä helpommaksi organisoida ja selittää teoksiaan tai kirjoittaa työn lähtökohdista. Järjestelykyky on kuitenkin myös luonteenpiirre. On hyvä, että taiteilija voi itse määritellä työtään tekstien kautta, kunhan ei ole aina pakko tehdä niin, pohtii Metsänen.

Parhaimmillaan koulutuksessa syntyy hedelmällistä vuorovaikutusta, mikä syventää taiteilijan omaa näkemystä. Koko taiteilijakuntaa ajatellen koulutuksen pelätään lisäävän kentän sisäistä hierarkiaa, jolloin se vaikuttaa taiteilijan toimeentuloon, apurahoihin, töiden esille saamiseen tai arvostukseen. Vaikka taiteilijan koulutuksen ja työnkuvan väitetään mullistuneen viime vuosikymmeninä, taide on sittenkin paljolti tekemistä ja sen kautta kehittymistä.

Tässä kuvassa piirrän ensimmäistä leikkauskuvaa vaahtomuoville.

jatkuu seuraavalla sivulla >>