Tampereelta maailmalle
- keskustelua kansainvälisyydestä

Viime aikoina suomalaisessa taidekeskustelussa on pohdittu paljon nykytaiteen tasoa ja kansainvälistä näkyvyyttä. Puheenvuoroissa on kritisoitu Suomen kuvataiteen piirien pienuutta ja vaadittu avautumista ulkomaille. Toisaalta on katsottu, että taiteilijan on meritoiduttava Suomessa ennen kansainvälisen uran tavoittelua. Joka tapauksessa suhtautuminen kansainvälisyyteen on viime vuosikymmenten aikana muuttunut voimakkaasti. Euroopan avautumisen myötä taiteilijoiden ja taiteen liikkuvuus on helpottunut ratkaisevasti. Väyliä kansainvälisen näkyvyyden saavuttamiseen on enemmän

Tapasin kahden keskustelun merkeissä kolme tamperelaista kuvataiteilijaa, jotka edustavat eri taiteilijasukupolvia ja joilla on kokemusta taiteen esittelemisestä sekä Suomessa että ulkomailla. Ensimmäisessä keskustelussa kuvataiteilija Lars Holmström (s. 1949) muistelee menneiden vuosikymmenten kokemuksiaan kansainvälisestä taideelämästä. Toisessa keskustelussa taidemaalari Tuomo Rosenlund (s. 1976) ja taidegraafikko Arto Nurro (s. 1971) kertovat ajatuksiaan ja näkemyksiään kansainvälistymisestä.

Ensimmäinen keskustelu: Lars Holmström

Miten kansainvälisyyteen suhtauduttiin 1970–1980-luvuilla Tampereella ja Suomessa? Ulkomaille suuntautuva näyttelytoiminta ei ilmeisesti ollut niin itsestään selvää kuin nykyään?
LH: Suomi oli 1970-luvulla kansainvälisesti eristyksissä ja tilanne oli oikeastaan samanlainen vielä 1980- luvullakin. Kansainvälisyydellä ei tuntunut olevan merkitystä. Vaikka minullakin oli 1980-luvulla töitä kansainvälisissä näyttelyissä, en kokenut erityistä tarvetta tai halua hakeutua ulkomaille. Silloin piti ensin näyttää kotimaassa mitä osaa. Helsinki oli – ja on edelleenkin – se paikka, missä piti saavuttaa näkyvyyttä. Aikaisemmin kansainväliset näyttelyprojektit olivat eräänlaista viatonta kulttuurivaihtoa ja tutkimusmatkailua, jossa tärkein aspekti oli, että tutustutaan ulkomaisiin taiteilijoihin ja että taiteilijoiden välille syntyy vuorovaikutusta. Jos ajatellaan Tampereen tilannetta 1970-luvulla, niin silloin ainakin taidegraafikko Raimo Kanerva lähetti töitään jatkuvasti kansainvälisiin näyttelyihin, mutta ei hänelläkään ollut kovin paljon yksityisnäyttelyjä ulkomailla.

Miten itse aloitit kansainvälisen urasi?
LH: Taidekouluaikanani Paul Osipow kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan Tukholmaan. Paulilla oli siellä ilmeisesti näyttely tulossa tai joitakin muita systeemejä vireillä. Mutta minä olin niin hölmö että kieltäydyin. Vuonna 1979 Raimo Kanerva kutsui minut Englantiin, Bradfordiin. Hän kehotti minua lähettämään töitäni sinne. Se tilaisuus oli nimeltään Sixth British International Print Biennale. Siitä lähtien rupesin lähettelemään töitäni ulkomaille.

Miksi et tuntenut tarvetta suuntautua ulkomaille? Oliko Suomessa menneinä vuosikymmeninä helpompi saada näkyvyyttä vai olivatko markkinat siihen aikaan paremmat?
LH: Suomessa oli silloin mahdollista pitää taidemuseoissa näyttelyjä, joko taiteilijaryhmissä tai yksin. Nykyään on niin paljon taiteilijoita, että taidemuseoiden rooli tässä asiassa on muuttunut. Minun taidekouluaikoinani markkinoista tai kaupallisuudesta ei puhuttu mitään. Se oli eräänlaista viattomuuden aikaa. Keskityttiin ammattitaidon hankkimiseen ja oman ilmaisun kehittämiseen. Ja tietenkin myös taideyleisön tavoittamiseen. Taidemarkkinat olivat suppeat. Ulkomaille suuntautuneessa näyttelytoiminnassa oli enemmänkin seikkailuhenkeä kuin määrätietoista pyrkimystä kansainvälisille markkinoille.

Karnakin temppelistä Luxorista. Kuva: Pasi Niininen

Yksi legendaarinen ja vieläkin muistoja herättävä kansainvälinen projekti oli Kairossa, Egyptissä toteutettu Tampereen Taiteilijaseuran ryhmänäyttely Artists from Tampere vuonna 1991. Miten se lähti liikkeelle?

LH: Projekti oli taiteilijalähtöinen ja Tampereen kaupunki rahoitti toiminnan. Keskeinen henkilö oli Ali Abou el Fetouh. Ali Abou oli opiskellut Firenzen taideakatemiassa ja oli jostakin syystä muuttanut koleille seuduille tänne Tampereelle. Hän osasi hyvin englantia ja oli joviaali, sosiaalinen mies. Ali Aboun ja Tuula Lehtisen kanssa virisi ajatus, että voisimme järjestää näyttelyn Egyptissä. Ja nimenomaan Kairossa, vaikkei siellä tuolloin ollut edes mitään foorumia nykytaiteen esittämiselle. Mutta onneksi sinne valmistui juuri sopivasti Kairon ensimmäinen nykytaiteen galleria, Gallery Akhnaton.

Teitä oli liikkeellä iso ryhmä tamperelaisia taiteilijoita. Muistatko, ketkä kaikki olivat mukana?
LH: Meitä matkalaisia oli kaikkiaan parisenkymmentä: Anna Alapuro, Ali Abou, Jouni Hirvonen, Tuula Lehtinen, Reijo Mörö, Pasi Niininen, Ella Vähäsarja, Ilkka Väätti ja minä. Mukana oli myös Sirpa Joenniemi ja sitten vielä joukko ystäviä.

Ilkka Väätti, Anja Ikonen, Lars Holmström ja Ella Vähäsarja Egyptissä 1991. Kuva: Pasi Niininen

Te olitte siis ensimmäinen ulkomainen taiteilijaryhmä Gallery Akhnatonissa?
LH: Kyllä, se oli todella hyvä sattuma. Kun vihdoin pääsimme Kairoon, oli jo pimeä marraskuun ilta. Lähdimme saman tien tutustumaan Akhnaton-galleriaan, joka olikin hieno ja asiallinen paikka. Kysyimme gallerian henkilökunnalta, missä meidän työmme mahtavat olla, kun niitä ei näkynyt sisätiloissa. Paikalliset neuvoivat meitä katsomaan ulos ikkunasta. Siellä meidän laatikkomme olivat: ulkona kauniin tähtitaivaan alla, hiekan seassa. Alku ei luvannut siis hyvää, mutta kokonaisuutena matka ja näyttely oli monipuolinen ja onnistunut.

Minkälaisen vastaanoton näyttely sai Egyptissä ja miten käytännön järjestelyt sujuivat?
LH: Näyttelyssä kaikki meni hyvin, ilman ongelmia. Olimme monien merkittävien taidevaikuttajien kanssa tekemisissä, kävimme suurlähetystössä ja tapasimme paikallisia taiteilijoita. Mutta yhteys paikallisiin jäi harmillisen vähäiseksi, emme saaneet kunnollista käsitystä nykytaiteen tilasta. Mainetta Egypti-projektista ei hirveästi tullut, mutta kyllä meidät joka tapauksessa mainittiin Kairon lehdissä. Töiden palautus sen sijaan ei mennyt kovinkaan hyvin. Kun saimme teokset takaisin ja avasimme laatikot, niistä ryöpsähti merivettä ja levää. Teokset oli tuotuSuomeen laivalla ja monet olivat tuhoutuneet tai vaurioituneet matkalla.

Mitä sanoisit nuorille taiteilijoille, jotka tähtäävät ulkomaille ja miettivät kansainvälistä uraa?
LH: Kannattaa tehdä duunia ja pyrkiä kaikkialle. Paljon on tietenkin kiinni taiteilijan aktiivisuudesta ja persoonallisuudesta. Kannattaa matkailla,työskennellä ulkomailla ja kehittää kansainvälisiä yhteyksiä, sillä niistä saa paljon ideoita ja uudenlaisia näkökulmia.

Jouni Hirvonen Galleria Akhnatonissa. Kuva: Pasi Niininen

jatkuu seuraavalla sivulla >>