Leonardo da Vinci: Työpäiväkirjat. Teos 2009.
439 s. Koonnut ja suomentanut Laura Lahdensuu

Leonardo da Vincin (1452-1519) Työpäiväkirjoista on vaikea kirjoittaa lyhyttä tai tiivistä arviota. Selkeintä varmaankin on heti aluksi todeta, että kirja kannattaa hankkia nyt heti, kun sitä vielä on saatavissa. Tämä teos on klassikko jo ilmestyessään, ja muutaman vuoden kuluttua sitä tuskin saa edes antikvariaateista. Da Vincin työpäiväkirjat ovat olennaista luettavaa kaikille kuvantekijöille, taidehistorian parissa työskenteleville, filosofian harrastajille, historiasta kiinnostuneille ja ylipäänsä ihmisille, joita elämän hämmästyttävä monimuotoisuus ja rikkaus jaksaa vielä yllättää. Ja mikä parasta, tässä kirjassa riittää ihmettelemistä ja löytämisen iloa loppuelämäksi.

Leonardo da Vinci on romantiikan ajan neromyytin ja populaarikulttuurin pahiten trivialisoimia taiteilijoita. Leonardo on kuluneiden vuosisatojen aikana tuotteistettu lähes kliseeksi asti ja pahimmillaan siirretty taidehistorian itsestäänselvyyksien joukkoon. Siksi on vaikuttavaa lukea Leonardon itsensä kirjoittamia huomioita elämästä, taiteesta, luonnosta, ihmisestä ja tieteestä. Leonardo ei itse selvästikään ajatellut olevansa ”uomo universale”, hän oli vain käsittämättömän innostunut ja lumoutunut ihmiselle ilmenevästä todellisuudesta. Omien sanojensa mukaan hän oli omo sanza lettere, mies vailla kirjasivistystä.

Leonardo tekee nopeita ja tarkkoja huomioita lähes kaikista elämään liittyvistä ilmiöistä. Kirjoittaja pohtii, kuinka kaivaa mutkitteleva tunneli piiritetyn vihollisen harhauttamiseksi, ja kuvaa jo muutaman sivun jälkeen helikopterin toimintaperiaatetta. Myöskään terveydenhoitoon liittyviä teemoja Leonardo ei unohda: ”Vältä vihastumista ja murheellista mieltä. Nauti viiniä oikein temperoituna, usein mutta vähän kerrallaan, ei koskaan aterioiden välillä eikä tyhjään vatsaan. Jos voimistelet, tee pieniä liikkeitä, älä anna vatsan pömpöttää äläkä kulje pää kumarassa. Älä kanna turhasta huolta, ole iloisella mielellä, vältä ylettömyyttä ja hekumaa ja katso mitä syöt.” (s. 98–99)

Muistiinpanot vaihtelevat impressionomaisista, lähes runollisista toteamuksista perusteellisen yksityiskohtaisiin selvityksiin. Työpäiväkirjojen fragmentaarisuus johtuu siitä, että Leonardo kirjasi huomioitaan nopeasti muistiin ja siirtyi joustavasti teemasta toiseen. Teksti on filosofisesta otteestaan huolimatta selkeää, maanläheistä ja erittäin luettavaa. Henkilökohtaisista asioistaan Leonardo kirjoittaa hyvin vähän. Silti työpäiväkirjojen tyyli on intiimi. Kirjaa lukiessa Leonardo paljastuu huumorintajuiseksi ja leikkisäksi ihmiseksi, joka on saattanut kaikkitietävyydessään olla lähipiirilleen rasittava, mutta ei varmastikaan koskaan ikävystyttävä.

Taidemaalareiksi haluavista nuorista Leonardo toteaa tähän tapaan: ”Monilla on intoa ja rakkautta piirtämiseen mutta ei lahjoja, ja tämän huomaa niistä nuorukaisista, jotka eivät ole huolellisia eivätkä koskaan viimeistele piirustuksiaan varjostuksella.” (s. 272)

Leonardon Työpäiväkirjat on myös objektina esteettinen: kuvitus on runsas ja laadukas. Tähän tyyliin tulisi kaikki taidekirjat toimittaa. Toisaalta kirjan koko ja paino vaikeuttavat sen rentoa selailua tai satunnaista lueskelua. Oikeastaan voisi toivoa, että kirjan tekstit julkaistaisiin pokkarina, jolloin Leonardon mietelmät kulkisivat helposti mukana ja niihin voisi syventyä kaikessa rauhassa.

Suomentaja Laura Lahdensuu on tehnyt ansiokkaan ja vaikuttavan työn Leonardon työpäiväkirjojen toimittajana ja kääntäjänä. Lisäksi Lahdensuu on kirjoittanut erinomaisen esipuheen, jossa Leonardon elämänvaiheet käydään läpi tiiviisti mutta perusteellisesti. Tämä teos tekee kaikenlaiset enemmän tai vähemmän populaarit Leonardo-kirjat tarpeettomiksi. Itseni toistamisen uhallakin: tässä on suomenkielisen taidekirjallisuuden klassikko, johon kannattaa tutustua ja syventyä ajan kanssa.

Teksti: Kai Kiviranta