Hylättyjen mappi

Päätin tarttua mammutin perskarvojen sijaan hirven sarviin – tai takakoipeen, kuten myöhemmin kävi ilmi. Kansallisylpeys rinnassa pöheltäen, suurten kansallisromantikkojen havuarominen kiihko Finnairin ikkunasta heijastuvissa silmissä kihelmöiden olin palaamassa juurilleni kesällä 2005. Kuuden vuoden aikana ehtii vieraantua kotikulttuuristaan niin, että kokee sen eksoottisena. Nostalgiahöyryissä unohtaa, ettei nenä kiinni eksotiikassa aisti eksotiikkaa. Niinpä Helsingissä jouduin melko pian huomaamaan, että töideni pohjoinen lumovoima laimeni ja harva osasi yhdistää tyyliäni nykytaiteen kenttään. Pienet maat omaavat omanlaisensa mikroilmaston, joka osoittaa suopeutta yhtäälle muttei toisaalle. Yhdessä maassa taiteellisen identiteettinsä löytänyt saattaa kadottaa sen toisessa yhtä vilkkaasti kuin kenialainen kirurgi tarttuu kielitaidon puutteessa mopin varteen.

Olin onnekas sikäli, että pääsin EU:n rahoittaman TARU-projektin siipien suojaan ja sain yksityisnäyttelyn Helsingin keskustaan. Olin silti täydellisen ulkopuolinen ns. varsinaisella taidekentällä, joka kuulemma oli pieni ja sisäänpäinlämpenevä. Mieleeni pyrki kuva nuotiosta, jonka ympärillä käsiään lämmittää piiri – niin tiheä, ettei nuotiosta näe kuin vaimean loimotuksen. Taiteilijajärjestöt selittivät hylättyjä hakemuksia sillä, ettei tutkinnon myöntäneestä koulusta ja tutkinnon vastaavuudesta ollut tietoa. Minä kun erehdyin iloitsemaan siitä, että EU:n sisällä korkeakoulujen tutkintotasot ovat yhdenmukaisia.

Lukuun ottamatta pieniä gallerioita, joiden avajaisiin tulee pari omaa kaveria ja paikallinen kupin- ja videotykin kallistaja, näyttelyhaut lihottivat vain Tällä kertaa emme voineet -nimistä mappia. Ilman kotimaisten opintojen luontaisetua – kontakteja – tunsin, etten saanut otetta kunnolla siitä hirven takakoivestakaan. Galleriat, liitot, seurat ja apurahoja myöntävät tahot näkevät mielellään hakemuksissa samat seikat: jurytettyä näyttelytoimintaa, jäsenyyksiä, apurahoja ja maisterin tutkinnon. Kaiken puutteessa puute lisääntyy ja rinkulan reunat tihenevät.

Vuonna 2008 muutin Tampereelle ja älysin hakea erikoistumisopintoihin Tamkin Taiteen ja viestinnän oppilaitokseen. Tätä kautta aloin saada kaipaamaani informaatiota, ja muutamaa yksityis- ja ryhmänäyttelyä myöhemmin jäsenyyksiä alkoi ilmaantua Curriculum Vitaeen. Uusi maailma aukesi. Asiat ovat hyvin suuresta ja kovin pienestä kiinni – riippuen siitä, mistä kohtaa ymmärtää tarttua pyörän vanteeseen.

Teksti: Kristiina Sario
kristiina.sario@gmail.com