No man said

Aikoinaan opetin Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa. Alun perin siitä suunniteltiin koulua, jolla ei olisi kiinteää paikkaa - sen piti olla pyörillä ja kiertää maailmaa. Järjestimme oppilaiden kanssa matkoja joka vuosi, vähintään yhden, joskus kaksi. Se oli hauskaa, koulumainen kateederituntu katosi kokonaan. Välillä saatiin turpaan Virossa, välillä ajeltiin kolareita Norjassa. Aina tehtiin paljon töitä.

Kuvataiteilija Paavo Paunu.

Kerran minut otettiin mukaan opettajienkin matkalle. Kävimme Kööpenhaminassa näyttelyssä, joka käsitteli siirtolaisuutta. Vastaanottohuoneessa minulle luotiin identiteetti, olin palestiinalainen No Man Said ja sain kuvallani varustetun passin. Lähdin museoon lavastetulle pakomatkalle, yrittämään länteen. Jouduin kellariin, jossa Israelin salainen poliisi kuulusteli minua. Minut laitettiin lattialle polvilleni, kädet selän taakse, TTVO-kännykkä työnnettiin suuhuni. Kolme miestä esitti pahoinpitelynäytelmän: he löivät putkilla ohitseni seinään, kuin hakkaisivat minua. Tilanne oli outo ja pelottava, tullessani en ollut valmistautunut tähän. Takaraivossa häilähteli hämmennys - itkeäkö vai nauraa? Katsoin näyttelijöitä ja tajusin, että he olivat maahanmuuttajia. Jos nauraisin, nauraisin heidän tarinalleen ja heidän esitykselleen. Pääsin pois ja vaelsin matkan loppuun. Tyhmä kun olen, en osannut vastata oikein maahanmuuttovirkailijalle ja minut palautettiin Länsirannalle. Näyttelykäynti päättyi siihen.

Palasin pää pyörällä opettajien ryhmään. Tunsin, että olin ansainnut saamani kohtelun. Se kertoo siitä tilanteesta, jossa olemme ja johon olemme yhä enemmän uppoamassa. Arkipäivä on täynnä erilaisia tilanteita, jotka koemme passiivisina katsojina. Tunnemme tai emme, olemme tapahtumien ulkopuolella. Meidän ei kuulu reagoida, me vain katsomme. Tilanne museossa hätkähdytti. Olin tullut valistumaan, kasvattamaan sitä henkistä omaisuutta, jota päähäni hellävaroen keräilen. Sen sijaan jouduin melkein kokemaan, olemaan oikeasti tilanteessa. Tuntui, että näyttelijät purkivat raivoaan tätä näkymätöntä kalvoa, kummallista mitäänsanomattomuutta vastaan.

Kysymys on myös hallinnasta, hallitsemisen tunteesta. Kun katsomme rikossarjaa, jossa hyvä poliisi harjoittaa hyvää väkivaltaa, koemme turvallisuuden tunnetta. Asiat ovat järjestyksessä, paha saa palkkansa. Taiteessa tämä tasapaino järkkyy. Epävarmuus, määrittelemättömyys ja yllätys kuuluvat taiteeseen. On mahdollisuus olla rehellinen. Voimme katsoa toisiamme suoraan silmiin.

Vanhassa testamentissa Abraham puhuu pitkään Jumalan kanssa, ja heidän yhteytensä on niin luja, että Abraham lopulta rohkaisee itsensä ja sanoo haluavansa nähdä Jumalan kasvot. Tätä Jumala ei salli, hän vihastuu, Abraham halusi ylittää ihmisyytensä ja pyhän rajan. Tarinan opetus paljastuu. Ihmisen ei pidä kysellä turhia. Usko on ihmisen osa, siihen ei kuulu Jumalan eikä Jumalan totuuden arvioiminen.

Taiteen maailma on yhtä suurta keskustelua. On lopulta sama, kuuluukopuhe New Yorkista, Siperiasta vai Ouagadougousta, kyse on henkisestä yhteydestä, mahdollisuudesta puhua toisillemme, kysyä ja vastata. Taide on väline katsoa itseen ja toiseen, ihmiseen ja hänen kulttuuriinsa. Tasa-arvoisena – suuri taiteilija voi asua mielenterveyspotilaiden asuntolassa eikä Kiasman rampin päästä aina löydy vastausta.

Hyvä Suomi! Hurraa Lihasula! Hyvä Eurooppa! Terve maailma! Aamen.

Teksti: Paavo Paunu, kuvataiteilija