Hiljaiseloa Manhattanilla

Vuonna 1992 meillä ei ollut kännyköitä, digitaalista kuvaa eikä internetiä. Henkilökohtaiset tietokoneetkin olivat vielä kehittymättömiä. Asiat olivat siis analogisessa järjestyksessä myös New Yorkissa.

Hiljainen pakistanilaiskuski ajaa minut keltaisella taksilla Kennedyn lentoasemalta Villageen. Avoimesta ikkunasta tunkee kuuma lemu öisen Brooklynin rannoilta ja viemäreistä. Etu- ja takapenkin välisessä lasissa on pieni luukku, josta maksan 40 dollaria.

Perillä työpöytänsä äärestä tervehtivä ovimies antaa minulle huoneeni avaimen. Seuraavana iltana saan hakea häneltä Lontoosta saapuneen matkalaukkuni.

Visuaalisten taiteiden työskentelykeskus Yhdysvalloissa -säätiön stipendiaatteja ja asuntoja on kolme. Omani on Bleecker Streetin ja Broadwayn kulmatalon

Kuvanveistäjä Hannu Riikonen Manhattanilla 1992.

yhdeksännessä kerroksessa. Itse aion katsella kaupunkia ja kuvataidetta sekä kuvata uudella JVC supervhs-kamerallani mitä mieleen tulee.

Toisena iltana huolehtiva emännöitsijämme Marke on kutsunut suomalaiset tervetulotilaisuuteen kotiinsa. Ihailemme ja kuvaamme auringonlaskua 17. kerroksen kattotasanteelta Greenwich Villagesta. Kalifornialainen valkoviini on viileää ja tunnelma pian lämmin. Ilta-aurinko kimaltaa Chrysler Buildingin huipun kullatussa decossa ja WTC-tornien lasissa ja teräksessä. Kun valot syttyvät, sininen hämärä kääntyy mustaksi sametiksi, jossa helikopterit pörräävät tulikärpäsinä.

Kahvipöydässä tutustumme 83-vuotiaaseen John Cluneen, joka pyytää meidät kotiinsa. Vodkamartinit kädessä katselemme, kun hän esittelee takan yläpuolella riippuvan Maria Magdalenan, vaimonsa tuhkauurnan ja ostamansa Helsingin olympialaisten kultamitalit.

Kilpasoutua harrastanut mies muistelee eloisasti New Yorkissa 1930-luvulla asunutta Paavo Nurmea ja näyttää vanhoja valokuvia myöhään yöhön.

Vuosina 1966-1967 Ossi Somma opiskeli Repin-instituutissa Leningradissa, Neuvostoliitossa. Opetus instituutissa oli tehokasta ja tasokasta. Stipendikautensa aikana Somma oppi myös venäjää. Neuvostoliitossa hänelle kirkastui ajatus taiteen sisällön merkityksestä: lännessä taiteesta määräsi liikaa raha ja rahan valta.

Soho

Manhattanin poikkisuuntaan Downtownissa jyrää raskas liikenne kahta leveää valtaväylää, Houston ja Canal Streetiä. Niiden väliin sijoittuvat 1970-luvulla maineeseen nousseen Sohon rähjäiset ja omaa elämäänsä elävät 64 korttelia.

Vanhoissa vihreiksi ja punaisiksi maalatuissa tiilimuureissa ja varastorakennuksissa, joiden julkisivua paloportaat kiipeävät, työskentelee ja asuu satoja taiteilijoita, joiden tehtävänä on elättää myös galleristeja.

Galleriat ovat vaatimattomia, kaupallisia tai huippuhienoja, kuten Leo Castellin galleria, jonka asema perustui poptaiteilijoiden oikein ajoitettuun myyntiin. West Broadwaylla työskentelivät Andy Warhol ja Keith Haring.

1990-luvulla lama taas näyttää purevan. Moni menestyvä paikka on kohdannut konkurssin. Taide vaihtaa paikkaa, sitä tehdään ja nähdään jo muualla. Graffiteilla maalatut seinät ja niihin liimatut mainokset ja julisteet peittyvät yhä uusien seinälehtien ja maalattujen viestien alle. Mietin miten kauan nämä rakennukset saavat enää olla täällä.

Soho on myös rautakauppojen, intiaaniantiikin ja kalliiden matkamuistojen keskus. Kikkailevat vaatekaupat näyttävät gallerioilta ja myyvät dekadenssia pintamuotia tivolikoristeiden ja art deco -kaman seassa. Myymälöissä loikoilevat isot koirat ja hyvin syötetyt kissat. Mannekiinit on puettu helteessä turkiksiin muotilehden kuvausta varten. Kulman takana on toisenlaista. Risainen puliukko istuu seinään nojaten ja helistää kolikoita jugurttipurkissa itsekseen mutisten. Vanhat naiset poimivat roskiksesta ostoskärryynsä vaatteita ja tölkkejä koukkupäisellä kepillä.

Canal Streetillä kiinalaisten omistamien sekatavarakauppojen etuseinät ovat auki kadulle. Kävelen tungoksessa aikani ja saan halvalla matkakassin, vaatteita ja maalaustarvikkeita. Monikaistaisella kadulla matelee ja seisoo koko ajan torviaan soittavien taksien, rekkojen ja muiden autojen ruuhka.

jatkuu seuraavalla sivulla >>