Veistosmanifesti
Ossi Somman taidepiha Siurossa

Muiden pihoissa hiippailua ei yleensä katsota hyvällä, mutta Ossi Somma toivottaa kiinnostuneet tervetulleiksi taidepihalleen entiseen Penttilän kouluun.

Veistokset levittäytyvät ympäri varsin laajaa piha-aluetta, ja niitä on myös piharakennuksessa. Paitsi veistospolun varrella, kaikkialla muuallakin piileskelee puuston ja ruohikon seassa veistoksia. Aina kun luulee nähneensä koko valikoiman, huomaa taas uuden veistosryhmän.

Tuolihahmot ja vahamaiset lasikuidusta tehdyt ihmishahmot ovat ennestään tutuinta Sommaa. Pihalla kierrellessä tulkitsin monissa töissä mukana olevien tuolien ja valtaistuinten tarkoittavan vallanhimoa, ehkä myös turhamaisuutta ja asemaan keskittymistä. Myöhemmin Somma kertoo niiden viittaavan itsekkyyteen ja ahneuteen, materialismiin. Onhan se niinkin. Ei ihminen tarvitse enempää kuin yhden tuolin kerrallaan, jos sitäkään.

Uskonto on vahvasti läsnä niin teosten teemoissa, nimissä kuin yleistunnelmassa. Myös puolueellisuus on Somman mukaan hyve. Muutoin voi käydä kuten Puolueettomat Helvetin portilla -teoksen hahmoille: jää välitilaan, koska ei ole ollut sen enempää hyvän kuin pahan puolella. Mutta, eivätkö lähes kaikki ole mielestään hyvän puolella? Hyvä vain vaihtelee vahvasti, oli se sitten parasta lähinnä itselle tai myös laajemmin.

Monista pihan veistoksista tulee mieleen Auguste Rodin ja luurangoiksi riutuneet ihmishahmot, joiden tuskaiset kasvot ovat joskus pelkistyneet lähes pelkiksi silmäkuopiksi. Pieni puro on Tuonelan virta, ja matkan varrella on säkeitä Danten Infernosta, joka innoitti myös Rodinia. Vaikka pihalla on myös Ajattelija, voimakkaimmin Rodin tulee mieleen Pakolaisteltasta.

Kärventyneet ihmishahmot ovat kuin sodan tai pommien hävityksen jäljiltä. Myös luonnon sovittava käsi on viimeistellyt ulkona olevia teoksia. Somman mukaan viimeaikainen innostus luonnonsuojeluun on sikäli turhaa, että lopulta luonto voittaa aina. Ihminen on se joka häviää. Ehkä nykyinen hiilijalanjälki- ja kierrätysbuumi onkin jonkinlaista eloonjäämiskamppailua. Viimeinen yritys, muttei luonnon, vaan oman elintilan puolesta.

Veistospolkua seuraillessa jokin muistuttaa myös ITEtaiteilijoiden veistospihoista ja -poluista. Joukossa onkin yksi Somman ystävän Matti Hömpin teos. Piharakennuksessa on Somman vanhempia veistoksia, kuten veistoskilpailuihin tehtyjä töitä ja museonäyttelyistä tuttuja installaatioita, kuten Työvoimatoimisto.

Erityisen mielenkiintoista oli nähdä ateljeen pienikokoisia pronssiveistoksia, joita Somma esitteli kotiin saavuttuaan. Ennen lasikuitua ja puusta rakennettua Viimeistä ratsastajapatsasta hänen juurensa näyttävät olleen suomalaisen 1950- ja 1960-luvun veiston rehevässä perusmullassa. Mukana on innoittuneen modernismin puhdasta muotokieltä ja leikkisän pelkistyneitä ihmishahmoja.

Kuva Ossi Somman ateljeesta.

Myös ateljeessa oli veistoksia varsin paljon. Yksi pieni ratsastajapatsaskin oli joukossa. Somma kertoi tehneensä sitä Repin-instituutissa. Neuvostoliittolaiset opiskelijat olivat ihmetelleet, miksi hän laittoi kenraalin ratsastamaan sialla..

Kaikkialla on läsnä vahva sommalainen maailma. Somma ei pelkää julistaa turtumusta vastaan. Vanha kunnon kantaaottavuus herää eloon hänen käsissään, ja jossakin taustalla häivähtää Biafran nälänhätä. Vääryys, sorto ja maailman kärsimys ovat yhä keskuudessamme. Aitoa sodanvastaisuutta ei ole ollut enää aikoihin, vaikkeivät sodat ja inhimillinen kärsimys ole minnekään kadonneet. Myös lama, kapitalismi ja asevarustelu ovat yhtä tuoreita kuin ennenkin.

Jotenkin koko veistosmäärän yhteensulautunut viesti on samansuuntainen kuin vaikuttavalla ja jylhällä elokuvalla, joka nähdään suurella valkokankaalla – tämä elokuva on kerrassaan kolmiulotteinen. Ehkä elokuva on pasifistinen sotaelokuva, jotakin samansuuntaista kuin Elem Klimovin Tule ja katso. Suuri kertomus piirtää laajan kaaren, jossa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Mukana on koskettavia kohtaloita ja lopulta jokainen on yksinään maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä. Ja äkkiä on ilta.

Apokalyptisistä näyistä huolimatta päällimmäiseksi jää tuntu välittämisestä. Asioilla on merkitystä. Somma jättää myös tunnun toivosta. Jos näin ei olisi, ei kannattaisi saarnata.

Teksti ja kuva: Minna Soraluoma