Ajan kato
eli kun minusta tuli maksukykyinen

Juuri kun olin pääsemässä parhaimpaan ideoiden riemutulitukseen, inahti värituubi viimeisen vaikerruksensa ja sitten piti arpoa ceruleansinisen ja puhelinlaskun välillä.

Kyllästyin arpomaan, rupesin kunnon veronmaksajaksi ja menin töihin. Samoihin aikoihin minulle ja miehelleni tarjoutui mahdollisuus viettää neljä kuukautta maalla. Kaksi sekarotuista aasianpaimenkoiraa, Volvoturbofarmari sekä navetta-ateljee kaupan päälle. Minusta tuli lainanlyhennyskelpoinen ja oli varaa ostaa väripigmenttiä. Ja koska maalla ei ole muuta kuin aikaa, suunnittelin maalaavani hurjemmin kuin koskaan. Ei häiriötekijöitä, ei avajaiskutsuja eikä kafeteerioita vanilja-aromilla. Rahaa, aikaa, oman puun omenaa ja lähimetsän herkkutattia! Keräisimme talteen koko syksyn sadon! Ja ketterästi ajelisimme kaupunkiin töihin, niinhän ihmiset tekevät! Minusta tulisi metsien, itse paistetun ruisleivän, moottoriteiden ja exceltaulukoiden sarvipäinen kuningatar.

Kunnon syksyä tässä on vietettykin. Ansiotyöt ovat olleet jopa mielekkäitä, koirat voivat lihaksikkaasti ja niiden äänihuulet ovat rasvatut, leivinuuni on laulanut muutaman kerran, pakastimet ja kaapit ovat ahmaisseet kymmeniä kiloja sientä ja marjaa – lisää lisää, torvisienihän on harvinainen herkku, suppilovahveroa, keltavahveroa, eihän tuota kehnääkään jättää tohdi, tuossa on aivan varmasti sitä yhtä seitikkilajia, joka ei ole myrkyllinen, herkkutattia, voitattia, vähän sappitattia...

Ravittuja olemme. Mutta missä on maalausaika? Olen jo vähentänyt työpäiviä voidakseni tehdä omiakin hommia. Muutaman kerran olen jopa ehtinyt työhuoneelle, sytyttänyt takkaan tulen, istunut alas, hieronut käsiä yhteen ja pistänyt merkille yksityiskohtia seinärappauksessa, katon kunnossa… pitäisi halikoida mädäntyvät oljet vintiltä ennen kuin romahtavat päälle… Mutta en piirtänyt, saati maalannut, vaan olen istunut, kuunnellut sateen ropinaa ja karvakorvien ulinaa, lukenut vanhaa Seuraa ja odottanut pimeää. Sulkenut sitten huoneen taas kylmettymään kiviseiniensä sisään ja virittänyt herätyksen aamukuudeksi.

Tekevätko ne, joille tämä on jokavuotista, koskaan mitään muuta kuin käyvät töissä, pissattavat koiria, leikkaavat nurmikkoa, käyvät ruokakaupassa sekä sinkoilevat sieni- ja marjametsien sekä puutarhapuskien välillä peraten, putsaillen, mehustaen ja purkittaen? Kaiken lisäksi he näyttävät onnistuvan harrastuksissa, kyläilyssä, kampaamokäynneissä ja kahdeksan tunnin yöunissa. Vai rehkivätkö he salaa yön pimeydessä, nämä superolennot?

Olen koiran pissattamisen, aamu-uutisten, liikenneruuhkan, ratissa kiroilun, ylinopeuksien ja kahden tunnin työmatkojen kiireinen sankaritar. Pankkitilille ilmestyy mystisen säännöllisesti euron kuvia. Mitä, joko taas? Minullahan on vielä 20 euroa tilillä viime kuultakin! Olen yhteiskuntakelpoinen, supersaastuttava yksilö. Minulla on arkirutiini, etuajo-oikeus, pomo, lounastauko, työpuhelin, bluetooth, tuloksellisuus ja tavoitteet. Ai provisio? niin joo. Olin vasta toipumassa tiliruokinnan täsmällisyyden aiheuttamasta ähkystä ja shokkitilasta. Uusiseelantilaista viiniä, macadamia-pähkinöitä ja gruyère-juustoa pöytään! Mitä vielä? Luomuruokahan on edullista, vaikka tosiasiassa palkkaani ei kelpuutettaisi edes suomalaisen keskitason porstuan lapaslaatikkokerhoon.

Menee viikon päivät. Kerään taas polttopuut kasaan ja astun kiviseinien sisään, seisoskelen, pohjustelen vähän kankaita, tuijottelen kattoa, mietin seuraavaa työpäivää. Valkoinen pinta on pelottavinta mitä tällä hetkellä tiedän. Kunpa saisi edes pari viivaa vedettyä, tai muutaman ekspressiivisen läiskän, ei se ole niin vakavaa. ”Rennolla kädellä! Kuvittele olevasi lapsi”, sanon itselleni. Lisään kerroksen liituvalkeaa ja poistun häveten paikalta.

On kunnon kansalaisia, ja kylähulluja taiteilijoita, joiden nurmi rehottaa ja joiden talossa palaa valo kymmenen uutisten jälkeen. Mihinkähän lokeroon me uppoamme? Todennäköisesti ujoihin, mutta silti ’kunnon kansalaisiin’, koska kunnon kaupunkilaisina emme vieraile naapureiden luona, emmekä tähän mennessä ole installoineet pihalle mitään kuolleita tomaattipuskia kummallisempaa. Identiteettimme on pysynyt salaisena. Ja vaikka nurmikot ovat mielestämme aivan yliarvostettuja, tartuin minäkin naapurin emännän esimerkistä haravanvarteen ja riuhtaisin kasaan koivun- ja haavanlehdet. Sillä välin mieheni viidakkorummutti kunnollisuudestamme yli naapurin golfkenttäkelpoisen viheriön. Täällä kaikki hyvin siis. Töissä käydään ja kiirettä pitää, aamut illat vaikeroin, mutta puitteet pidetään kunnossa.

Juuri nyt maa peittyy ensilumeen ja lohdullisesti piilottaa alleen sadon, jonka perässä on vainuttu kuonot maata viistäen hullun kiilto silmissä. Joko nyt saisi aikaa? Jäätyköön ja peittyköön valkoiseen, piiloon yltäkylläinen ja antelias äiti Maa!

Teksti: Kristiina Sario