I love dogs!
Taiteilija median kurimuksessa

Huhtikuussa 2010 sain puhelun tiedottajaltani, joka kertoi että minut oli buukattu Huomenta Suomi -ohjelmaan. Reagoin: en pysty! Vastaus siihen oli, että ”joo, joo, se on jo sovittu”.

”No voi saatana”, ajattelin! Olin kärsinyt muutaman kuukauden pahoista itsetunto- ongelmista ja koin olevani sosiaalisesti muutenkin vammainen. Mutta sille en mahtanut mitään, että olisin reilun kuukauden kuluttua television suorassa lähetyksessä, vieläpä ohjelmassa jota katsoo noin miljoona tyyppiä!

Kuvataiteilija Sanni Seppä.

Seuraavat viisi viikkoa kävin yksinpuhelua taiteesta. Kävin läpi kaikki mahdolliset kysymykset, joita minulle voitaisiin esittää. Tietysti olisin voinut sanoa, että en pysty siihen, mutta mielestäni tällä alalla ei kuulu sanoa ei pienellekään julkisuudelle. Ja muutenkin tykkään tehdä juttuja, joista tulee sellainen olo, että niistä ei selviä: tykkään siis voittaa itseni. Lähetystä edeltävänä iltana oloni oli luottavainen: olin nimittäin jutellut yksikseni ihan fiksuja!

Saavuin YLEen veistos kainalossani 45 minuuttia ennen lähetystä. Päälläni oli ystäväni Mirja Ylänteen ompelema mekko. Ainakin mekko olisi kaunis, jos kaikki muu menisi pieleen. Ohjelmaan valmistautuminen alkoi meikkaamisella. Pyysin että laittavat vain puuteria tai jotain tököttiä, ettei punastuminen näkyisi, kun en muutenkaan meikkaa. Sain myös aamupalaa. Noin kaksi minuuttia ennen lähetyksen alkua toimittaja Sanna Kiiski tuli luokseni ja vei minut lähetyshuoneeseen. Istuin tuolille, katsoin edessäni olevaa sekuntikelloa, jossa sekunnit vähenivät, ja kolme sekuntia ennen lähetyksen alkua sanoin: ”Mää kuolen.” Olisin halunnut paeta, menin shokkiin.

Toimittaja kyseli outoja, kliseisiä kysymyksiä. Vastaukseni olivat vielä kysymyksiäkin aivottomampia. En yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan siinä paniikkitilassa. Kerran aivoni tyhjenivät, enkä muistanut kuka olen tai mistä tulisi puhua. Onneksi toimittaja pelasti tilanteen esittämällä uuden kysymyksen. Kymmenen minuutin lähetyksestä en muista muuta kuin että änkytin kerran pahasti. Koko loppupäivän ajattelin, että olen nolannut itseni täysin. Pidin siitä, että lähetyksessä näytettiin kuvia teoksistani, koska taiteeni takiahan tähän olin suostunut. Illalla katsoin lähetyksen netistä, vaikka se tuntuikin ihan kamalalta. Valuin hikeä. Yllätyksekseni lähetys meni ihan hyvin. Ihmettelen yhä, kuinka elämäni suurin paniikki ei näkynyt enempää ulospäin. Ihminen on ilmeisesti rakennettu selviytymään pahemmistakin tilanteista. Facebookissa olin saanut hyvää palautetta. Vaikutin kuulemma rauhalliselta ja puhuin yllättävän viisaasti.

Toimittaja Sanna Kiiski ja kuvataiteilija Sanni Seppä.

Kun kuuntelin jälkikäteen vastauksiani, tuntui kuin vastaajana en olisi ollut minä. Ruudussa istui joku minua paljon seesteisempi ja tasaisempi ihminen. Katsoja, joka ei minua tunne, ei saanut minusta todenmukaista kuvaa. Rupesin miettimään, onko ihmisen ylipäänsä mahdollista olla oma itsensä tällaisissa suorissa TV-lähetyksissä. Ihan jo senkin takia, että ei saa sanoa v-sanaa, jota käytän päivittäin kohtuuttoman paljon. Mieleeni tulivat erilaiset lehtijutut, joita minusta on kirjoitettu; niihin haastateltava pystyy sentään jotenkin vaikuttamaan.

Ensimmäinen lehtijuttu, joka minusta tehtiin, ilmestyi Pirkkalalaisessa vuonna 2003. ”Metsä kutsuu Sannia ja koiria samoilemaan” -niminen artikkeli ei käsitellyt taidetta, koska silloin en vielä tehnyt sitä. Artikkeli kertoi minusta ja koiristani, kuinka käymme ulkoilemassa Pirkkalan luonnossa. Kerroin vanhempieni mökistä ja Pirkkalan suurista, luonnontilaisista metsistä.

Pienenä piirsin eläimiä. Jokin aika sitten löysin vanhempieni vintiltä lapsuuteni piirustuksia, täynnä hyönteisiä ja nisäkkäitä. Ymmärsin, että olen se sama pikkutyttö kuin vuonna 1984 ja piirrän samoja juttuja. Nyt lapsuuteni harrastuksesta on tullut ammattini. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: rakkauteni piirtämiseen.

Viime kesänä minulla oli näyttely B-Galleriassa Turussa ja Turun Sanomien Treffi-liite teki näyttelystä jutun. Tämä oli ensimmäinen minusta kirjoitettu lehtijuttu, johon olen tyytyväinen – sen teki Marianne Mäkitalo. Haastattelu tapahtui samana päivänä, jolloin olin ollut Huomenta Suomi -lähetyksessä. Haastattelija ja kuvaaja tulivat B-galleriaan, kun olin ripustamassa näyttelyäni ja toipumassa aamuisesta kokemuksesta. Haastattelu meni kuitenkin mukavasti, koska sain olla itselleni luontevassa paikassa omien teosteni ympäröimänä. Enkä ollut ladannut tähän haastatteluun niin paljon kuin viiden viikon ajan Huomenta Suomeen, eikä minulla ollut odotuksia itsestäni. Kerroin, että tekemisessäni on hankala erottaa taidetta arjesta. Elementit teoksiini syntyvät kodista, eletystä elämästä ja ihmissuhdekokemuksista. Minusta otettiin kuva, jossa istun sängyllä Tiina-veistos kainalossani ja Nuppu-veistos edessäni lattialla. Kuvan alle kirjoitettiin ”Sanni Seppä teki taidetta koiristaan Tiinasta ja Nupusta”

Vertaillessani kokemuksiani mediassa ovat Pirkkalalaisen ja Treffi-liitteen jutut hyvin samankaltaisia. Pirkkalalaisessa lähestyttiin minua vapaa-ajan merkeissä ja Treffi-liitteessä taiteen merkeissä. Minulle ne ovat yhtä ja samaa. Huomenta Suomen lähetys oli mielestäni epäonnistunut. Olen miettinyt, miksi haastattelija kyseli niin hölmöjä. ”Miten hyödyit siitä kun myit teoksesi Valtion taidekokoelmiin?”, ”Milloin kuvataiteilija on parhaimmillaan, onko siihen olemassa jotain ikää?” Tai ”onko se huono, jos taiteilija on erakkoluonne ja muut ei näe teoksia?”

No hitto! Menestyykö lääkäri, jos se hoitaa nukkeja kotonaan, ja miksi ihmiset ylipäänsä tarvitsevat palkkaa? Uskon kuitenkin, ettei haastattelija tahallaan tehnyt minua ja itseään tyhmäksi. Hän ei vain tiennyt taiteilijan arjesta yhtään mitään ja oli vilpittömästi kiinnostunut siitä. Haastattelua seuranneena päivänä optikolla asioidessani myyjät kysyivät, olinko ollut Huomenta Suomessa. Punastuin tietty. Kaupungilla kuvittelin, että minua tuijotetaan. Se tuntui kyllä ihan kivalta. Sain jopa fanipostia joltain nuorelta tytöltä. Hän kirjoitti: ”Olit ihana ja koirakin on ihana.” Seuraavan aamuna ei kukaan enää muistanut koko juttua.

Teksti: Sanni Seppä
Kuvat: Sanni Seppä ja Minna Soraluoma