Osa 113 suositusta sarjasta Suomen Taiteilijat

Teija-Tuulia Ahola: Matka

Suomen Taiteilijaseuran 113. näyttely tarjoaa ekologisia kannanottoja sekä iloista ironiaa ja kriittisyyttä. Monissa teoksissa on henkilökohtaista ja tarinallista kerrontaa. Myös rennosti esittävä taide niin maalauksissa kuin veistoksissa on voimissaan. Näyttelystä jää sympaattinen katsojaa kohti puoliväliin tuleva tuntu.

Tästedes Suomen Taiteilijaseura järjestää vuosinäyttelyn joka vuosi, joskin joka toinen vuosi se on suunnattu nuorille taiteilijoille. Vapaaseen tarjontaan perustuvat jurytetyt näyttelyt olivat pitkään vastatuulessa, kun rajatummat näyttelykonseptit valtasivat alaa. Niinpä vuodesta 1893 alkaneet Suomen Taiteilijaseuran vuosittaiset näyttelyt päättyivät 2001. Vastaavat Nuorten näyttelyt olivat loppuneet jo 1995. Uuden päätöksen ansiosta seuraavasta Nuorten näyttelystä nautitaan kuitenkin jo ensi vuonna, tuttuun tapaan Helsingin Taidehallissa.

Sikafint

Suomen Taiteilijaseuran näyttely tutustuttaa myös uuteen Kuntsin Modernin taiteen museoon. Matkailulliset elementit sävyttänevät monen kokemusta näyttelystä. Vaasa tuntuikin eksoottiselta, kuin uudelta miksaukselta monesta kaupungista. Maarianhamina tuli mieleen ruutukaavasta ja sivukatujen pikkukaupunkitunnelmasta. Puistokadut muistuttivat Porista, samoin merituuli, taidemuseo veden äärellä ja taajamajuna. Talot ovat kuitenkin komeampia ja uusrenessanssi ärhäkämpää kuin muualla. Punatiilinen uusgotiikka pienissä kaupunkitaloissa tuo piparkakkumaisen makean häivähdyksen.

Sakari Kannosto: Dreamspeed.

Oman mausteensa näyttelyelämykseen tuo suomenruotsi. Kaija Papun video on ruotsiksi Ja’ har alltså int’ en enda kiva skjorta. Videossa tyttö kokeilee koko paitavarastonsa läpi yhä uudelleen. Välissä kerrotaan puuvillan viljelyn aiheuttavan luonnonvarojen ja lapsityövoiman riistoa sekä saastumista. Tekstin jälkeen tyttö elehtii väheksyvästi saarnaamiselle. Tytöllä on videolla kymmenittäin t-paitoja ja toppeja, eli yllättävän paljon. Pikaisen laskennan jälkeen omassa kaapissani on kuusi vastaavaa vaatetta, mutta ehkä olen poikkeus.

Monipuolisessa videosadossa on elokuvaarkiston materiaalia, draamaa ja henkilökuvia, haastatteluja. Mukana on hilpeää irrottelua, kuten Marko Lampisuon The-Heavy-Metal-Pain-Show, jossa viritellään muun muassa vesikidutusta sadetakit päällä hillittömässä metelissä.

Tilanpuute vaivaa näyttelyä. Se näkyy esimerkiksi videoissa, joita on runsaan kolmen tunnin edestä ääniteokset mukaan lukien. Videoita näytetään lähes kymmenessä paikassa, useita peräkkäin. Erään setin läpi katsominen kestää tunnin. Teoksia yleensäkin on sen verran runsaasti, että taideähky vaanii. Töitä on ripoteltu ympäriinsä ja sijoitettu hämäriin videonurkkauksiin.

Miksi taidetta tehdään

Emilia Ukkonen: Omakuva, video 6.15 min.

Palokärki-palkinnon saaneen Emilia Ukkosen teoksessa Omakuva yritetään liftata I love NY -pipo päässä parempaan elämään, ehkä Gagosian Galleryyn New Yorkiin. Ukkonen puhuu puoliksi omaelämäkerrallisessa videossaan taiteen teon motiiveista. Korkeat ihanteet, kuten totuuden etsiminen, kasvissyöjähippeys ja maailman parantaminen ovat tekopyhiä ja valheellisia.

Taiteen tekeminen perustuu hänen mukaansa usein turhamaisuuteen, itsetehostukseen ja hyväksynnän tarpeeseen. Jossakin muualla kaikki on parempaa ja hienompaa. Koko ajan odotetaan jotakin, esimerkiksi läpimurtoa. Ukkosen peukalo on silti pystyssä aika huomaamattomasti. Liftaaminen on nykyisin jo harvinaista, joten videota on saanut kuvata kyydin tarjoajien häiritsemättä.

Tyyny vasten kovaa maailmaa

Tiina Lamminen: Neljä tyynyä.

Tamperelaisedustus näyttelyssä on vahva. Kaija Papun tavoin Tiina Lamminen ottaa Neljä tyynyä -teoksellaan kantaa nykyajan siirtomaatalouteen. Lamminen näki Ikean kuvastossa käsinkirjaillun tyynyn. Päällinen ja höyhentyyny maksoivat 14,95 e. Lamminen valmisti samanlaisen tyynyn ja laski, miten kauan se vei aikaa. Käsi kipeytyi välillä viikoiksi, mutta toisella yrittämällä tyynyn tekeminen kesti 85 tuntia.

Tyynyt johdattavat kohti Teija-Tuulia Aholan Matkaa. Se ottaa näyttelykävijän vastaan kuin punainen matto, joka tällä kertaa on kuitenkin kultainen. Matka näyttää johtavan kohti yläilmoja. Siellä, ehkä siellä, odottaa parempi maailma, jota myös Ukkonen kaipasi.

Teksti: Minna Soraluoma