Kuvataidepoliittinen ohjelma Suomelle
Kun luovia aloja tai kulttuuria ylipäätään
esitetään graafisena ympyränä, on
vapaiden taiteiden osuus kapea musta
viiva. Sektoria merkitsevät viivat ovat
niin lähekkäin, ettei välille jää näkyvää
alaa. Kulttuuri on 1960-luvulta lähtien
korvannut yleiskielessä sanan taide.
Muutoksen vuosikymmenellä tuli
käyttöön myös termi kulttuuripolitiikka.
Alkujaan sen sisältönä oli taiteen itseisarvon
säilyttäminen. Periaatteena oli,
ettei taiteella saanut olla taloudellisia
tai kaupallisia tavoitteita.
|
|
Tiina Lamminen
|
Opetusministeriö on nimittänyt työryhmän
valmistelemaan taidepoliittista
ohjelmaa kuvataiteen, valokuvataiteen,
mediataiteen ja eräiden muotoilun alojen
kehittämiseksi. Ohjelman on tarkoitus
valmistua toukokuussa 2009. Kuvataiteella
ei ole koskaan ennen ollut
omaa ohjelmaa Suomessa. Mielenkiintoa
herättää se, että politiikastahan tässä
on kyse: kenellä on valta määrittää
taide ja taiteilijuus – ennen kaikkea tulevaisuutta
ja tulevaisuudessa tapahtuvia
toimia varten. Lähtökohdaksi voidaan
yhtä hyvin ottaa taiteen autonomisuus
taloudesta kuin se, että taiteen pitäisi
olla liiketaloudellisesti laskettavissa.
Jälkimmäinen on nykyinen poliittinen
henki, mutta ei se ole itsestään selvä perusta
kuvataidepoliittiselle ohjelmalle.
Eräs valaisevimmista ajatuksista, jonka
olen Kauppalehdestä viime viikkoina
lukenut, on että myytävällä tuotteella itsellään
ei ole merkitystä, vaan kaupallisen
menestyksen määrää markkinointi.
Miksi sitten kuvataiteilijan kukkasipulien
osto, siveltimenveto tai performanssi ei
ole paremmin kaupallistettu ja useammin
myyty? Taide on liian nopea ja monialainen,
aina aikaansa edellä. Taiteen
määritelmä muuntuu elävässä vuorovaikutuksessa
ja pakenee siten määrittelyjä.
Se on yksi syy miksi sitä ei saada tuotteistettua
kappalemyyntiin. Kun taiteen
ja kulttuurin liiketaloudellisesta ja kansantaloudesta
merkityksestä kuitenkin
puhutaan, välittäjä- ja tuottajaportaan
heikkous nostetaan tavallisesti esille.
Kuvataiteilijaksi voi julistautua, jos
sellainen sisäinen palo on. Taiteilijaksi
voi julistautua koulutuksesta, taiteenalasta
tai ammatinharjoittamisen
tulosta riippumatta. Monet ovat sitä
mieltä, että taiteilijoita on liian paljon.
Oma mielipiteeni on, ettei taiteilijakoulutusta
ole syytä rajoittaa. Mutta
kuvataiteilijoille pitäisi palautua ansaittu
korvaus tehdystä työstä oikeudenmukaisemmin
kuin nykyisin tapahtuu.
Ideat siitä, miten taiteilijat työllistyisivät
ovat toisinaan lapsellisia. Puhutaan
esimerkiksi luovasta synergiasta, joka
kasvattaa luovia työpaikkoja. Luovassa
kaupungissa voi jokainen kuvataiteilija
löytää soveltavaa tuloa vaikkapa
graafisena suunnittelijana. Ajatus on
yhteiskunnallisesti kestämätön, sillä on
taloudellista hukkaa olla toimimatta
ammatissa johon on kouluttautunut.
Ei yhden ammattitutkinnon sivussa
ihmisen tarvitse pätevöityä mihinkään
toiseen ammattiin. Se tiedetään,
että taiteilija tarvitsee vahvan itsetunnon.
Kuvataiteilijalle on luontevaa kyseenalaistaa vaikkapa lomakkeiden
kapulakieltä: eikö niitä saisi selkokielelle
tai runoudeksi käännettynä, niin
tällaisesta voi saada myös idiootin ja
vajaaälyisenkin leiman.
Taiteen ja luovuuden käsitekirjosta
on puhuttu jo pitempään. Mielenkiintoinen
on yritys saada taiteen tuottamat
eurot ja arvot tilastoiduksi. Ensimmäisessä
vaiheessa arvonlisäverollinen
myynti ja vientitullauksen näyttämä
voitto on yksinkertaista laskea yhteen,
mutta taiteen välillisen arvon määrittäminen
on haasteellisempaa. Kuvataiteesta
puhuttaessa pitää tehdä näkyväksi
koko se toiminnan kokonaisuus,
jota kuvataiteilija välillisesti pitää yllä.
Samoin se henkinen lisäarvo, jota taide
ihmiselle, yhteisölle ja yhteiskunnalle
merkitsee. Suomessa kun on kuvataiteilijoita
niin kovin vähän suhteessa tähän
taiteilijan taakkaan kantaa vastuu
koko kansakunnasta ja maailmasta.
Teksti: Taidemaalari Tiina Lamminen
Kuva: Heidi Hölsömäki
