YHTEISKUNNAN VOIMAVARA UUDISTUU KADOTESSAAN

Professori-taidemaalari Timo Vuorikosken mielestä nykykeskustelu luovasta taloudesta ja erilaisista luovuusstrategioista kertoo ajatuksesta, jossa taiteilijaa viedään takaisin taidehistoriasta tutuille esinemarkkinoille. Jotta sekä taiteilija tuottajana että yhteiskunta tilaajana saisivat hyödyn irti myönteisestä kehitysnäkymästä, tulisi taiteilijan yleistä ammattikuvaa sekä roolia yrittäjänä terävöittää. Luova Tampere -ohjelma voi olla yksi realistinen työkalu.

Professori Timo Vuorikoski (61) siirtyi vapaaksi taidemaalariksi maaliskuussa 2006, kun hän jätti taakseen 28 vuotta kestäneen virkamiesuransa Sara Hildénin taidemuseon johtajana. Sitä ennen hän oli toiminut kymmenen vuotta taidehistorian assistenttina Helsingin yliopistossa.

Vuorikoski saavutti "taidemaalarin ammattipätevyyden" vuonna 1973, kun hänet hyväksyttiin kiltaan eli Taidemaalariliiton jäseneksi. Tämä merkitsi hänen elämässään kahden ammatin loukkua 40 vuoden ajaksi.

Aluksi hän opetti ja tutki taidehistoriaa ja maalasi. Sen jälkeen hän työskenteli virkamiehenä taidehallinnossa ja maalasi. Suomalaisille taiteilijoille tutussa tupla-ammatissa Vuorikoski teki yksityisnäyttelyitä kahden vuoden välein julkisten muotokuvien seuratessa toisiaan.

Vuorikoski on erittäin tietoinen omasta ammatti-identiteetistään ja on nyt onnellinen pystyessään keskittymään vain maalaamiseen. Suomessa taiteilijan ammatti ei ole samalla tavoin rajattu kuin esimerkiksi lääkärin ammatti, jonka ammattinimikettä ei saa käyttää kuka tahansa. Tavallisin kriteeri ammattilaisuudelle on taiteilija-ammattiliittojen jäsenyys, jolloin vertaisarvioinnissa taidekenttä itse säätelee omaa jäsenkuntaansa. Tärkein peruste jäsenyydelle on taiteellisen työn laatu.

Ammattilaisuuteen ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä se riippuu taideyhteisön mielipiteestä.

Timo Vuorikoski lähestyy ammattilaisuutta taiteen yhteiskunnallisen toiminnan ja vuorovaikutuksen kautta.

Timo Vuorikoski lähestyy ammattilaisuutta taiteen yhteiskunnallisen toiminnan ja vuorovaikutuksen kautta. Diskurssia hallitsee tutkimuksesta omaksuttu ajatus, että katsoja tai yleisellä tasolla vastaanottaja viime kädessä määrittelee taiteen. Katsoja ei kuitenkaan tee taulua, vaan siihen tarvitaan maalari.

– Tämä itse asiassa paljastaa taiteilijan ammatin ristiriitaisuuden ja järjenvastaisen tilanteen. Kärjistetysti taiteilijan ammattia ei varsinaisesti ole edes olemassa, vaikka perinteisesti taidemaalarin ammatti on ollut olemassa yhtenä käsityöläisammattina. On olemassa myös näyttelijän ammatti, valokuvaajan ammatti, arkkitehdin ammatti, graafisen suunnittelijan ammatti… ja tietysti kuraattorin ammatti, Vuorikoski luettelee.

- Kun kovin monia ammatteja yhdistyy yhden ihmisen hallittavaksi, syntyy sekatyömiehiä ja -naisia, joiden ammattikuva hämärtyy väistämättä. Ammatin arvostus kärsii ja pahimmassa tapauksessa myös osaamisen taso laskee. Taiteen yhteiskunnallinen toiminta ja vuorovaikutus yhdessä vastaanottajan kanssa ottavat vallan, hän väittää.

Keskiajalta periytyneessä kiltajärjestelmässä ammattitaidemaalarin asema ja arvostus perustuivat killan kontrolloimaan kisällinäytteeseen, jolla ammattitaito osoitettiin. Siitä seurasi killan jäsenyys ja lupa ammatinharjoittamiseen.

- Renessanssin myötä joistakin lahjakkaimmista taiteilijoista, "neroista", tuli ruhtinashovien ja kirkon arvostettuja palvelijoita. Heidän yksilöllinen erityisluonteensa ja monipuolisuutensa olivat heidän asemansa perustana. Kuitenkin samanaikaisesti varakas porvaristo tarvitsi kotiensa koristeiksi tauluja yhä kasvavassa määrin. Kun teollistunut moderni yhteiskunta syntyi, niin kuvannälkä säilyi samana. Käsityöläismaalarit ovat aina eläneet rahakkaiden ostajien eli vapaiden markkinavoimien varassa.

jatkuu seuraavalla sivulla >>