TIINA LAMMINEN:

Mania, fyrkkaa ja rahaa

Maakuntalehden kriitikko kirjoitti keväällä 2006 kiitoksen yksityiselle Galleria M:lle, syystä että galleriassa esiteltiin teoksia arvostetulta vieraspaikkakuntalaiselta taiteilijalta. Kriitikko kiitti, että näin taiteilijan tuotantoon voivat tutustua myös ne henkilöt, joilla ei ole varaa matkustaa muualle taidenäyttelyyn. Kriitikko tuli, tosin todennäköisesti ajattelemattomuuttaan, kiteyttäneeksi väitteen, että paikallinen galleriatoiminta olisi niitä tyhjätaskuja varten, jotka eivät pääse Helsinkiin. Ne galleriavieraat taas, jotka liikkuvat taidegallerioissa rahamassinsa kanssa, voivat rauhassa käydä avajaisissa etelämpänä. Näin tarkasteltuna kriitikon hyvää tarkoittava näkökulma muuttuu tylsämieliseksi. (HatuN)Ostoja paikalliselle galleriayritystoiminnalle.

On hiljaisesti hyväksytty tosiasia, että vain tietyissä gallerioissa pidetyt näyttelyt lasketaan taiteilijalle ansioksi. Nimigalleria on tunnustettu termi taiteilijapiireissä. On syntynyt vaikutelma, että myös apurahoja jakavat tahot ovat nurkkamerkinneet tietyt näyttelypaikat. Esittämisen paikka ja paikkakunta kertovat teoksen arvon, aivan siten miten taidesijoittamiseen ohjaava opas neuvoo. Suomessa taiteilija on vastuussa galleriavuokrasta, oli myyntiä tai ei. Jaettavia apurahoja voi näin pitää osittain välillisenä galleriatoiminnan tukena, sillä taloudellisen riskin taiteilijat joutuvat kantamaan yksin.

Käytännössä jokaisella käynnilläni pääkaupunkiseudulla minulta on kysytty, että miksi ihmeessä Tampereelle myönnetään niin vähän taiteilija-apurahoja. Olen pitänyt sitä kollegiaalisena huomioonottamisena, mutta sittemmin asia on alkanut harmittaa. Minä en nimittäin osaa sanoa asiaan mitään. Viimeksi kollega oli kuullut uutisen Tampereen kaupungin kulttuurimäärärahojen suuruudesta kaupunkivertailussa, "..että NYT minä ymmärrän, miksi Tampereelle myönnetään niin vähän apurahoja taiteilijoille, kun kaupunki tukee kuvataidetta muutenkin siellä!". "Ei, EI" jouduin jälleen vastaamaan, sillä sitä vertailulukua ei nosta kuvataide vaan kirjasto ja museotoimi ja kaupunginorkesteri.

Tulisiko Tampereen kaupungissa nykytaiteen esittämisen tapahtua tavaratalossa vai historiallisessa museossa? Tulisiko nykytaide määritellä abstraktiksi, paikkaan sitoutumattomaksi, globaalisti toimivaksi hengeksi vai tulisiko kuvataiteelle antaa oma materiaalisen sijoittumisen tila? Jos edistetään sellaista näyttelytoimintaa, jossa nykytaide esittäytyy kanavana heijastaa, ymmärtää ja muuttaa maailmaa, se saattaa synnyttää tarpeen kunnallisesti ylläpidetylle taiteen esittämisen paikalle. Nykytaiteen esittämiselle omistettu tila on kunniallisen kaupungin mitta. Se on samanlainen sivistyksen mittapuu kuin hyvin hoidettu eläintarha ja kauniisti kunnostettu hallintorakennus.

Vai onko tämä ajattelun malli käynyt vanhanaikaiseksi? Kuvataiteen väitetään sitkeästi olevan nykyisin jotakin muuta kuin ennen. Kuvataiteelle ei haluta myöntää omaa sisällöllistä syvyyttä, rinnasteisuutta ihmisen ajatteluun, filosofiaan ja tieteeseen. Taiteesta nostetaan esille kepeästi adoptoitava pintarakenne, joka voidaan nopeasti siirtää esittämisen kentästä, tekniikasta ja tekijästä toiseen. Taide onkin sitten ihan oikeasti vain tarra tai katukivi, ja varastoista siivotaan pois rumissa kehyksissä olevat maalaukset.

Sen rinnalla, että tehdään kunnallinen, menoja pysyvästi kasvattava päätös, on vähäpätöinen asia, kenen kunniaksi nykytaiteen rakennus pitäisi luoda: suunnittelevan arkkitehdin, ulkopuolisen rahoittajan, toisten yläpuolelle nostetun taiteilijan, kulttuurivaikuttajan vai kuntalaisen. Jos nykytaiteen museolle ei pystytä rakentamaan paikallista sisällöllisen merkityksen kivijalkaa, niin taiteesta kiinnostuneet joutuvat edelleenkin lähtemään täältä joko Mänttään, Turkuun tai Helsinkiin. Jos vain riittävät rahat menolippuun.

Tampereen Taiteilijaseura on pitkäjänteisesti kantanut huolta paikallisen nykytaiteen esittämisen teemallisista ja katsauksenomaisista kokonaisuuksista. Tästä ovat esimerkkeinä seuran omat yhteisnäyttelyt ja joka kolmas vuosi järjestettävä Pirkanmaan Triennaali. Säännöllinen ja systemaattinen näyttelytoiminta, josta näkyy paikallisen taiteen arvostus ja avoin mieli, muuttaa yleistä ilmapiiriä kuvataidemyönteisemmäksi paremmin kuin taannehtivat mammuttinäyttelyt. Kuvataide, liittyneenä yhteiseen paikalliseen elämään, auraa sille paikan myös niiden silmissä, jotka eivät anna itseisarvoa kuvataiteelle. Kuvataiteen näkeminen sosiaalisena ja yhteiskunnallisena toimintana, ja vasta toisarvoisesti kulttuurin alana, puolustaa kuvataidetta yhdestä näkövinkkelistä. Esimerkiksi siten taidemuseokaan ei ole yhteisöllisessä kokonaisuudessa merkitykseltään sen vähäarvoisempi rakennus kuin mitä ovat koulutalo, uimahallirakennus ja palvelutalo.

Tampereella elokuussa 2006

Tiina Lamminen,
päätoimittaja, taidemaalari, TTS:n johtokunnan jäsen
taydellinen.ympyra@netti.fi