Taiteen ei pitäisi vain koristella ympäristöä
TAIDE TUO UUDEN TAVAN NÄHDÄ

Mediajulkisuuden ja taiteilijoiden välisen suhteen analysointia dialogin keinoin

Millaista on hyvä kaupunkisuunnittelu? Suomessa syntyi 1960- ja -70 -luvuilla vankka käsitys ihannekaupungista: väljä, luonnonläheinen puutarhakaupunki, jonka ikoniksi ja menestyneeksi vientituotteeksi Helsingin Tapiola muodostui.

Olisiko jo aika siirtyä tuosta ihannekuvasta eteenpäin ja etsiä kaupunkisuunnitteluun uusia näkemisen tapoja? Niiden löytämisessä taiteella ja taiteilijoilla on professori Terttu Pakarisen mukaan keskeinen rooli.

Tampereen teknillisen yliopiston yhdyskuntasuunnittelun laitoksella tutkitaan taiteen ja kaupunkisuunnittelun välistä suhdetta monella tasolla. Urbaanit kesannot -niminen hanke tutkii kaupunkitilan tilapäiskäyttöä taiteen ehdoilla.
- Paitsi vajaakäyttöisiä rakennuksia nämä kesannot voivat olla taiteilijoiden työtiloja tai eräänlaisia välitiloja, joihin voidaan tehdä taideteoksia. Silloin tilapäisyyttä ei pidetä pahana asiana kaupungissa, vaan luonnollisena tilanteena, jota taiteen avulla voidaan nostaa esiin, Pakarinen sanoo.

Toinen taso on se, miten taide näkyy kaupungissa, sen julkisissa tiloissa ja miten se silloin kohtaa kaupunkilaiset. Kolmas taso on Pakarisen mielestä kuitenkin kiinnostavin.
- Taso, joka minua erityisesti kiinnostaa ja jota opetuksessanikin harrastan on se, miten erityisesti kuvataide luo uusia maisemakäsityksiä ja sitä kautta uusia kaupunkikäsityksiä, hän sanoo.

Kyse on oikeastaan vanhasta asiasta. Jo 1700-luvun maisemamaalarit alkoivat teoksissaan käsitteellistää luontoa, tehdä siitä kaupunkiympäristöön eräänlaisen muovailtavan elementin. Se ei ole paljas luonto sellaisenaan vaan ideaalikuva luonnosta siirrettynä kaupunkiin.

Bauhaus synnytti uuden muotokielen

Modernille kaupunkiarkkitehtuurille kuvataide antoi erityisen paljon virikkeitä. Taiteilijat, esimerkiksi ekspressionistit, kuvasivat todellisuutta aivan uudesta näkökulmasta ja loivat perustan maiseman ja kaupungin uudelle näkemiselle. Sitten seurasivat huikeat avantgarden vuodet 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa, jolloin Bauhausissa taiteilijat ja arkkitehdit tekivät tiivistä yhteistyötä.
- Bauhausissa luotu uusi muotokieli ei ollut vain arkkitehtien ansiota. Ensisijaisesti siellä työskennelleet taiteilijat loivat sen uuden näkemisen tavan, jota käyttäen arkkitehdit alkoivat työskennellä. Se oli yhdessä työskentelyä, jossa hahmoteltiin kokonaistaideteosta ja jossa ei nähty mittakaavarajoja, Pakarinen kertoo.

Bauhausin ideoista syntyi nopeasti länsimaisen arkkitehtuurin valtavirta. Vähitellen se kuitenkin puutui kansainväliseksi modernismiksi, menetti innovatiivisuutensa ja muuttui lopulta vain tietyn koodin toistoksi.

1980-luvulla kaupunkiarkkitehtuurissa syntyivät jälleen uudet avantgardeliikkeet, joilla oli yhtymäkohtia paitsi filosofiaan myös kuvataiteeseen. Nyt on Pakarisen mukaan taas sellainen aika, jolloin uutta näkemisen tapaa luodaan.
- Minusta on täysin välttämätöntä, että taiteilijat ja kaupunkisuunnittelijat tekevät tässä yhteistyötä, koska kaupunkisuunnittelussa on kyse paitsi käsityöstä myös käsitteellisestä työstä, jossa asioita määritellään uudelleen. Siinä syntyy se maisema, jossa me elämme. Itse katson vaikkapa taidenäyttelyä siten, että millä tavalla taiteilijat näkevät maailman ja maiseman.

jatkuu seuraavalla sivulla >>