OSMO RAUHALA:

Taide on leipääkin vanhempi

Jostain syystä maan muokkaamista on pidetty kulttuurin alkuna. Latinan kielen sana "cultura" tarkoittaa käytännössä kyntämistä. Saksalainen filosofi Martin Heidegger piti kielen ja sen myötä todellisuuden perustana maahan tehtyä ensimäistä merkkiä, kyntöviilua. Hänelle kreikankieli oli alkuperäisin merkkijärjestelmä, ja vain sen avulla saattoi ymmärtää meitä ympäröivää maailmaa.

Samoilla linjoilla on ranskalainen nykyfilosofi Jacques Derrida, jonka ajatukset tuntuvat monimutkaisemmilta kuin aivojen synapsit. Kieli, merkki ja maatalous varmaan kuuluvat yhteen, mutta taide ulottuu paljon kauemmas.

Maatalous syntyi 10-12 000 vuotta sitten nykyisen Irakin ja Iranin alueella, taide ainakin 50 000 vuotta aiemmin. Todennäköisesti erilaisia kuvia ja veistoksia on tehty jo satoja tuhansia vuosia. Taide on ollut osa elämäämme muinaisissa olosuhteissa, jotka ovat olleet paljon rankempia kuin myöhäisemmissä maatalous- ja kaupunkikulttuureissa. En vieläkään lakkaa hämmästelemästä, miksi?

Mikä on saanut ihmiset puuhaamaan käytännöllisesti katsottuna turhalta näyttävän työn parissa? Luulisi ravinnon hankkimisen, asumisen ja perheen turvaamisen vieneen kaiken ajan kivikautisilla keinoilla. Mutta jostain on aina löytynyt niitä, jotka ovat veistäneet luusta taidokkaita hahmoja, maalanneet eläinkuvia kallioon ja kantaneet pienillä säkeillä satoja tuhansia kuutiometrejä maata ja soraa suuriin maateoksiin. Luulisi olleen parempaakin tekemistä. Jos Charles Darwinin evoluutioteoria pitää paikkansa, nämä turhakkeet olisivat kadonneet jo kauan sitten luonnon armottomaan kompostiin. Mutta ei. Täällä olemme vuosituhat toisensa jälkeen.

Taiteella täytyy olla jokin perustavaa laatua oleva tehtävä ihmiskunnan selviytymisstrategiassa. Tai sitten Darwinin teoria on täysin väärässä. Uskon kuitenkin taiteen roolin tärkeyteen.

Taide pitää aistit virkeinä ja kyseenalaistaa vallitsevia malleja, pakottaa kehittymään. Toisaalta se välittää kokemalla opittua olennaista tietoa, traditiota. Elämä ei toimi vain hakkaamalla kaikki pirstaleiksi. Taide ruokkii myös uteliaisuutta, halua penkoa ilmiöiden taustoja. Kaikki nämä tukevat ihmisen kehitystä entistä monimutkaisemmaksi olennoksi. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä. Ainakin tähän asti se on ihmiskunnan tuonut. Olemme sopeutuneet ja vallanneet maapallon.

Luonnossa nopea kasvu on yleensä ennakoinut jonkin asteista tuhoa. Populaatiot tasaantuvat erilaisten katastrofien, sairauksien ja sotien myötä. Jos olemme sitä mieltä, että ihmiskunta on nyt tuhon partaalla, siitä on syyttäminen myös taidetta. Onhan se ollut keskeinen osa kehitystämme.

Nyt luovuudesta haetaan pelastusta läntisille ikääntyville markkinoille. Sosialismiin uskovissa järjestelmissä taiteella on valtiollinen tehtävä tukea yhteiskunnan tarpeita.

Suurten ikäluokkien hallitessa Suomea taide on instituutio, yhteiskunnan ohjelmoima työkalu, joka ei saa enää arvostella vallassaolevia. Sehän olisi perverssiä, he kun ovat entisiä vallankumouksellisia. Lapsen itkua ei taidekentällä juuri kuule. Heidät on syöty.

Taide kuitenkin elää. Tai ainakin ilmiö, joka uhrautuu, kyseenalaistaa, välittää tietoa ja rakentaa omaa näkemystään ilmiöstä elämä. En ole varma, onko tämän kaiken ydin enää taidekentällä, mutta ihmiskunnassa kyllä. Ruokaakin vielä tarvitaan, vaikka sen tuottaminen on paljon halvempaa muualla kuin Suomessa.

Teksti: Osmo Rauhala, kuvataiteilija