Ketsuppiämpärin tarina

Kolmen teoksen taidekokoelmani ensimmäisen teoksen – sen juuren ja helmen – löysin syksyllä 2000 Etelä-Karjalan Ammattikorkeakoulun aulasta. Se oli jätetty sinne huolella tehdyssä paketissa, jonka päälle oli mustalla magic markerilla kirjailtu minun nimeni. Löytö ei ollut sattumaa eikä vahinko.

Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun kuvataiteen yksikön kevään 2000 päättötyönäyttely Imatran taidemuseossa ei ollut sen kummoisempi kuin muutkaan päättötyönäyttelyt: nuorten taiteilijoiden taidetta tungettuna samaan tilaan. Kaikesta jotenkin näki, että se oli suurinta mitä nuo nuoret taiteilijat olivat koskaan tehneet. Kaiken oli pakko onnistua, mutta pakko loi myös jähmeyttä.

Matti Pursiaisen maalaus.

Matti Pursiainen oli maalari. Matti maalasi maisemia. Mutta kevät oli ollut sateinen, kylmä ja hyvin hyvin harmaa. Harmaus Imatralla on jotain muuta kuin harmaus muualla. Se on sävytön ja vailla vivahteita. Se kestää toisinaan yli kevään. Maalarille eivät semmoiset maisemat olleet kelvanneet tai sitten mukavuustekijät oli otettu huomioon. Maali ja sormet kohmeessa on vaikeaa olla ilmiömäinen. Käyttöön oli otettu suunnitelma B: työhuoneessa maalausteline seisoi jo tukevasti. Maisemat olivat muuttuneet interiöörikuvauksiksi.

Kokoelmani ensimmäinen teos on keskikokoinen öljyvärityö. Siinä on esitetty yksi aihe: kymmenen litran ketsuppiämpäri keskellä ateljeen lattiaa. Sen sommittelussa ei ole ideaa; keskelle taulua on maalattu se mitä on nähty. Se on kirjaimellisesti maalattu maalaamisen ilosta - sen vuoksi. Se ei ole jähmeä vaan vapaa.

Pursiaisen maalaussarja oli ripustettu lähelle museon pääovea. Ämpäri roikkui keskellä siistiä rivistöä. Se oli sarjan suurikokoisin. Pienemmät ja vaatimattomammat maalaukset levisivät ympärillä. Sarjan keskeisin teos oli helppo erottaa.

Hieman peremmällä museossa olivat jokaisen näyttelyyn osallistuvan oppilaan päättötyötekstit. Ne pakolliset kirjalliset osiot, jotka usein myös vain pakolla luetaan. Silloinen avovaimoni rupesi itkemään Matin kahta aa-nelosta lukiessaan. Ajatus kuvataiteesta voi joskus olla kaunis myös sanoiksi puettuna.

Päättötyönäyttelyn humalaiset jatkot pidettiin Ravintola Olterissa. Minulta meni kännissä jo silloin muisti. Kului kesä, oli kiire, mutta maalaus ei lähtenyt mielestäni. Syksyllä sai nostaa opintolainan. Soitin Matille neuvotellakseni maalauksen hinnasta. Matti käski ryhdistäytyä ja palata koululle. Koulun aulassa oli odottanut minua paketti koko kesän. Se taulu on lahja. Ripustin sen kodin parhaalle paikalle television yläpuolelle. Nikotiini ei yhäkään ole kellastuttanut sen loistoa.

Matti Pursiaisen teos paikallaan.

Isälläni on parhaimmillaan ollut seitsemän koiraa yhtä aikaa; lapsuuteni aikana yhteensä lähemmäs kolmekymmentä. Koiria on aina ollut yksi joka metsästyslajiin: kettuun, hirveen, jänikseen ja sorsaan. Vanhemmillani oli sopimus alajärveläisen Lassilan Baarin kanssa, että lounaalta yli jääneet ruuantähteet säästetään koirillemme. Koiranruokasanko oli noudettava päivittäin. Ruuantähteet oli kerätty kymmenen litran ketsuppiämpäriin. Itse en ketsupista pidä, se pilaa ruuan maun.

Teksti ja kuvat: Krister Gråhn