TAIDE- JA KULTTUURIPOLITIIKAN
MUSTA AUKKO KÄTKEE VALLAN

Toijosesta suomalaisen taide- ja kulttuurikeskustelun nykyinen suuntaus ja kritiikin latistuminen puffaamiseen, tähdittämiseen ja sensaatiojournalismiin kertovat pahasta pinnallistumisesta.

- Se on erittäin hälyttävää. Hälyttävää on myös se, että eduskunnasta puuttuvat taiteentuntijat ja kulttuuriorientoituneet ihmiset. Nyt keskustellaan vain esimerkiksi siitä, mitä ooppera maksaa, kun pitäisi keskustella siitä, mihin taidetta ja kulttuuria tarvitaan ja miksi niitä pitää tukea.

Taiteellista ja kulttuurista vallankäyttöä hallitsee erityisesti valtion instituutioissa hallinnollinen eliitti, joille taiteentekijät ovat lähinnä taiteentekemisen tiellä. Suomen Kansallisoopperan kapellimestari Mikko Franckin ero kertoo tästä selkeästi, vaikka Kansallisoopperan hallituksen puheenjohtaja vakuuttaa, ettei ongelmia ole.

- Kiinnostavaa on se, kuinka paljon taiteilijoiden pitää kiinnittyä näihin instituutioihin ja olla kuuliaisia apurahatorppareita? Kun systeemi on tämä, niin paljonko se vaikuttaa taiteilijoiden riippumattomuuteen tekemisessä? Myös tähän taiteen kriitikoiden tulisi kiinnittää huomiota, Toijonen toteaa.

Hän myöntää, että Suomessa apurahojen saaminen on useimmiten kiinni siitä, keitä taiteilija tuntee ja millainen hänen suhdeverkostonsa on taidepoliittisella kentällä. Taiteilija tarvitsee ne kontaktit, jotka tukevat hänen taiteilijuuttaan.

- Rehellisyyden nimissä minun täytyy allekirjoittaa tämä, mutta otan esimerkin. Jos taiteilija on täysin tuntematon, eikä kukaan päättäjistä ole edes koskaan kuullut hänestä eikä hän ole saanut julkista huomiota eikä hänen hakemuksissaan ole juuri suosittelijoita, on suuri vaara, että hänet unohdetaan.

Instituutiot heiluttavat häntää medialle

Toijosen mukaan medialla on suuri merkitys siinä, ketkä taiteilijoista tuotetaan yhteiskunnallisesti oikeutetuiksi saamaan apurahoja, sillä instituutiot heiluttavat häntää julkisuudelle. Tästä syystä taide- ja kulttuurivallan portinvartijat asettuvat tärkeään asemaan, ja politiikka astuu kuvaan, Toijonen sanoo.

- Esimerkiksi valtion taidetoimikuntien pitäisi olla asiantuntijaelimiä ja varmasti ne niitä pitkälti ovatkin, mutta taustalla on suora ja epäsuora poliittinen vaikuttaminen esimerkiksi opetusministeriössä, joka pyytää lausuntoja erilaisilta taiteen ja kulttuurialan järjestöiltä uusien jäsenien rekrytoimiseksi. Asioista pitäisi pystyä keskustelemaan avoimesti eikä kätkeä.

jatkuu seuraavalla sivulla >>