MARKKU ARANTILA:

Ikäkriisi

Otin kevääksi pestin oikeisiin töihin eli sellaisiin, joissa on säännöllinen työaika ja palkkapäivä. Olen tuntiopettajana TAMKin Taiteen ja viestinnän osastolla.

Heti ensimmäisinä työpäivinäni jouduin ikäkriisiin. Älytöntä. Olen uskotellut itselleni, ettei sillä ole väliä, että olen jonkun ikäinen. Ikähän on vain numeroita. Oikeasti alinomaa ajattelen niitä numeroita. Muistutan iästäni yhtenään itseäni ja muita erilaisten vitsien varjolla. Ja tässä laadin selvitystä siitä kaikkia kiinnostavasta aiheesta, että olen 46 vuotta vanha.

Ihan tosissani ihmettelin mistä johtuu, että kouluun on nyt valittu nuorempia oppilaita kuin viisi vuotta sitten, jolloin viimeksi siellä opetin. Että onko tämä joku vaarallinen nykytrendi.

Eräs nuoren näköinen naisopiskelija taisi huomata pyrkimykseni hakea jonkinlaista vanhemman herran auktoriteettia ja kysyi, olenko pitkäänkin tehnyt näitä taidehommia. Kerroin, että töitäni oli ensimmäisen kerran esillä Nuortennäyttelyssä 1980. Ääh, miten typerää ja kiusallista kuunnella omasta suusta valuvaa matrikkelitietojen ulkolukua! Ihan kuin olisin joku Rotary-äijä. Niinkuin pappa, joka yrittää säväyttää nuorta naista mopohurjastelulla, ja nainen katsoo pitkästyttävää esitystä vakuuttuneena, että turha pelätä, temppuilija on täysin vaaraton, paitsi itselleen.

Kysyjä päivitteli työurani mittaa suhteuttaen sen siihen, että hän on itse syntynyt 1979. Se tuntui vahvistavan väitteeni taideopiskelijoiden nuorentumisesta, kunnes sain ynnäiltyä oppilaan iän: lähestyy kolmeakymppiä, ja siihen liittyvää ikäkriisiä. Ja se kriisikin nousi keskusteluun jo muutamaa päivää myöhemmin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotias menojalka kuulemma laahaa raskaammin kuin ennen.

Ikäteoriaani murensi myös se hatara muistikuva, että itse olin taideopintoja aloitellessani alta kahdeksantoista. Ja kylläpä siitä on todella kauan! Se aika on jossain syntyhämärän udussa syvällä horisontin takana. Nyt viihdyttelen oppilaita kertoilemalla reilun neljännesvuosisadan takaisista taideopinnoista, miten silloin oltiin ja elettiin. Siinä keinutuoli narskuu ja kaappikello raksuttaa rattoisasti, kun taata turisee.

Mitä sillä sitten on väliä minkä ikäisiä ollaan? Taide on taidetta ja soveliasta puuhaa ja mielenkiinnikettä kaikenikäisille. Juuri pidin pikku näyttelyn ala-asteen koulussa ja kohta vien ne samat työt vanhusten kerhohuoneeseen. Kai taiteesta voi keskustella oppilaiden kanssa ikäkysymyksiä pohtimatta. En minä työhuoneellani pohdi, meneekö viestini perille jonkun ikäisille. Siellä kukaan ei kysele minulta mitään. Maalaan maalaukseni ja ne tyytyvät siihen.

Opettajana yritän olla itselleni ja muille selkeästi jäsentyvä henkilö, sellainen, jolta voidaan kysyä jotakin ja jolla on artikuloitavissa olevaa näkökulmaa taiteen laatuun. Ehkä minulla jossain jäytää tunne, että oikeasti olen jo ihan kaikesta täysin pihalla.

Oma opettajani kertoi, että jonkin tilaston mukaan opintojen jälkeen läpimurtoon kuluu 7 - 10 vuotta. Se tuntui huolestuttavan pitkältä, joten oletin, ettei se koske minua. Olinkin oikeassa. 7 - 10 vuoden kuluessa ei tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi vastannut mielikuvaani sanasta. Ehkä odotin liikoja. Ehkä koko sana on sommiteltu viattomille vieheeksi. Arvelin läpimurron tarkoittavan sellaista, että ollaan päästy läpi jostakin, että ollaan paremmalla puolella. Oikeasti siihen läpimurtoon kului vielä toiset 7 - 10 vuotta.

Opettajana olen ajatellut sitoutuvani olemaan oppilaitteni puolella. Jos oppilas on valittu kouluun, mielestäni opettajan olisi pyrittävä siihen, että oppilas myös päätyy ammattiin. Tavoitehan on mahdoton. Ehkä olisi järkevää keskittyä yhteen tai kahteen, joita puskea eteenpäin, kun kaikilla ei kuitenkaan ole selviytymisen mahdollisuutta. En osaa hyväksyä sellaista ajatusta. En senkään vuoksi, että tiedän, ettei minulla ole luotettavaa silmää lahjakkuuksille. Eikä ihmisten mielenailahduksia voi ennustaa.

Taidekoulussa opettamiseen liittyy aina vähintäänkin pieni morkkis. Kun tiedän, että oppilaistani lopulta harva tekee edes vaatimattoman läpimurron, olenko minä opettajana pelkkä helppoheikki? Olen lupailemassa jotakin, joka ei voi kaikille toteutua. Opetan siellä ja opetan täällä ja aina koen asiakseni tunkea uusia ihmisiä taidehässäkkään tietäen, että väkeä on jo ennestään enemmän kuin mahtuu.

Ja lopulta oppilaat kilpailevat minun kanssani. Miten käy silloin sitoutumiseni? Toivonko muka todella, että jokainen päätyy ammattiin? Olenko muka ilahtunut siitä, että joku oppilaani saa apurahan sinä vuonna, kun itse jään ilman? Vaikka näen, että se 7 - 10 vuoden kakku on kauhea istuttavaksi, toivonko kiertoon lisää vauhtia?
Perkele, minähän olen jarrumies! Miten tässä näin pääsi käymään?

Teksti ja kuva: Markku Arantila, kuvataiteilija