Suomesta puuttuu lähes kokonaan taide- ja kulttuuripolitiikan valtarakenteiden julkinen kriittinen analyysi, koska taidetta ja kulttuuria ei osata ajatella osana yhteiskuntaa ja poliittista päätöksentekoa. Kulttuuritoimittaja ja Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen pitää tilannetta hälyttävänä.
Jo kuudetta vuotta SARVin puhetta johtava Siskotuulikki Toijonen myöntää, että suomalaisesta
taide- ja kulttuurikeskustelusta puuttuu institutionaalinen kritiikki. Julkisesti keskustellaan aivan
liian vähän esimerkiksi siitä, millä perustein osa valtion taidetoimikuntien paikoista on varattu
poliittisten puolueiden tai niiden kulttuurijärjestöjen edustajille. Ongelmana on se, että tällaiset
aiheet tulevat liian lähelle todellista taidepolitiikan vallankäyttöä.
- Nämä aiheet vaietaan meillä hyvin pitkälti, vaikka ne liittyvät kaikkeen, mitä taiteen ja kulttuurin
ympärillä tapahtuu. Suomessa suojellaan tiettyjä taideinstituutiota. Myös joistakin taiteilijoista on
tullut instituutioita, jotka ovat kritiikin ulottumattomissa, Toijonen sanoo.
FT Janne Gallen-Kallela-Sirénin valinta Helsingin taidemuseon johtajaksi paljasti, kuinka poliittisia taiteen ja kulttuurin päätöksentekoprosessit itse asiassa ovat. Normaali käytäntö suomalaisessa taide- ja kulttuuripolitiikassa on, ettei päätöksiä tarvitse julkisesti perustella: ne vain julkaistaan ja sillä selvä. Tämä koskee myös esimerkiksi apurahoja ja taidemuseoiden taidehankintoja.
Keskustelun taso kärjistää ongelman
- Meillä on taiteen pyhiä lehmiä, jotka liittyvät suoraan rahaan ja taidehallintoon. Se on aikamoinen musta aukko. Siihen olisi pitänyt puuttua, mutta se on tehtävä viimeistään nyt, Siskotuulikki Toijonen sanoo.
- Tarvitsemme kritiikkiä ja kulttuurijournalismia, koska meidän tehtävämme olisi nimenomaan - taiteen arvioinnin lisäksi - arvioida instituutiota ja pureutua siihen, mitä suomalaisessa taide- ja kulttuuripolitiikassa tapahtuu niin hyvässä kuin pahassa. Ja miksi, Toijonen patistaa.