Syvähaastattelussa stipendiaatit: Mari Järventausta ja Krister Gråhn

Mikä on rakkain työkalusi? Entä oletko loukannut itseäsi taiteillessasi?

Mari: Tarpeellisimmat välineeni ovat ehkä sakset, ratkoja ja sukulaisilta lainassa oleva ompelukone. Minulle ei ole sattunut mitään loukkaantumisia, ainoastaan pieniä rasitusvammoja ajattelemattomista ja huonoista työasennoista.

Krister: Rakkain työkaluni on hakku, joka tällä hetkellä toimii pesukoneen vedenpoistoletkun painona. Sillä ei tosin ole mitään tekemistä teosteni kanssa. Vielä. On työkalu mikä tahansa, kiinnyn siihen välittömästi. Se on fetissi.

Vuoden päryyteltyäni moottoroidulla sahalla ajattelin käsisahan olevan leppoisa työkalu, josta ei mitään vaaraa olisi. Sahasin sormeen repaleisen haavan. Esittelin ylpeänä verisuihkun jälkiä Rajatilan katossa kaikille ystäville. Kaksi kertaa olen syttynyt palamaan rälläköidessäni. Kerran olen popniitannut etusormen läpi. Ruumiinosia kannattaa lävistää vain terävillä esineillä, tylpistä syntyy jumalaton kipu. Yleisesti pidän työturvallisuutta suuressa arvossa ja olen siitä jopa hyvin tarkka. Työturvallisuutta eniten huonontava tekijä on väsymys, jolta ei aina voi välttyä.

Onko tekemisesi intohimoista? Vai onko se pakkomielteenomaista?

Mari: Jos työt eivät luista, lähden pois työhuoneelta. Parempi keskeyttää työskentely kuin pilata kaikki.

Krister: Keksin kaikenlaista sijaistoimintaa, jotta ei tarvitsisi aloittaa. Siinä on yksi syy työryhmäaktiivisuuteen. Mikäs sen parempi tekosyy omien töiden välttelyyn kuin yhteisten hommien teko. Kontrolloimisen tarve ja pitkäaikaiset suunnitelmat ovat pakkomielle. Ehdottoman varmaa on se, että arvotan itseäni tasan tarkkaan työni ja ahkeruuteni määrän mukaisesti. Monesti, kun olen sanonut, että asetan työni ihmissuhteideni edelle, on taustalla tieto siitä, että jollen tee töitä, en tykkää itsestäni ja sitä kautta en pitäisi myöskään läheisistäni. Kuka uskoo vakuuttelun: ”Olen aina töissä siksi, että rakastan sinua?”

Oletko koskaan kateellinen toiselle taiteilijalle? Kerro esimerkki.

Mari: Joskus toivoo, että osaisinpa minäkin noin.. mutta se on enemmän ihailua kuin kateutta.

Krister: Viime vuonna kuratoimani ARS Kärsämäki -näyttelyn teemaksi muodostui kateus, kun huomasin ainoaksi valittuja taiteilijoita yhdistäväksi tekijäksi sen, että olen ollut heille syystä tai toisesta jossain vaiheessa kateellinen. Nykyään en kadehdi meriittiä tai mahdollisuuksia. Jos joku saa apurahan, kateus on siinä, että hänen ei tarvitse uhrata aikaa lainojen järjestelyyn ja laskujen siirtoon. Kun joku myy teoksen johonkin kokoelmaan, kateus on siinä, että hän saa teoksen pois jaloistaan viemästä tilaa ja jonkun muun huolehtimaan siitä. Kateus on muuttunut käytännön asioiden kateudeksi, samaa tahtia kun taiteilijan käytännön talous ja elämä rupeaa kyllästyttämään. Teknistä taituruutta kadehdin kyllä yhä. Kateus on sinänsä positiivista. Eihän sitä synny ilman arvostusta. Arvostuksen määrästä riippuu myös se, onko kyseessä kateus vai katkeruus.

Mikä on paras taidekokemuksesi tähän mennessä?

Mari: Olin kaksi kuukautta Düsseldorfissa Tampereen kulttuuritoimen vaihto-ohjelmassa. Työhuoneeni oli valtavan iso ja valoisa! En ole koskaan työskennellyt vastaavanlaisessa tilassa. Kaupunki oli pullollaan hienoja näyttelyitä. Näin Düsseldorfissa pari Katherina Fritschin teosta. Ne ovat mielestäni humoristisia, absurdisti asiat päälaelleen kääntäviä ja painajaismaisia. Kölnissä näin taidekouluaikojeni suuren suosikin, Cy Twomblyn, maalauksia. Ostin sieltä myös yhden rakkaimmista taidekirjoistani, jossa esitellään Yoshitomo Naran ja Hiroshi Sugiton yhdessä tekemiä maalauksia.

Krister: Omistan kaksi taideteosta, joista kumpikin on aivan täydellinen. Saan niistä kiksejä päivittäin. Enemmänkin omistaisin, jos olisin rikas tai parempi kerjäämään.

Näkymä krister Gråhnin teosvarastosta.

Tunnetko milloinkaan itseäsi naurettavaksi, kun taiteilet?

Mari: Ehkä sitä on joskus aika naurettava, kun kieli keskellä suuta väkertää ketjusilmukoista pehmoeläin-koiralle kaulapantaa ja tutkii sitten kuinka suora jonosta tuli.

Krister: Teinimpänä sitä sattui useammin. Tosin silloin tuli kuvattua maailman tuskaa ja käytettyä omaa ruumista lähtökohtana jos jonkinlaiseen ahdistusta kuvaavaan, ja siis tosi rankkaan, teokseen. Alasti rautatiekiskoilla tai ruumiinosat kipsiin valettuna välillä tunsi itsensä... no, vapautuneeksi neroksi, silloin. Se nolous tuli vasta myöhemmin, eikä sekään tehtyjen asioiden suhteen vaan niiden todella huonojen töiden. Pitäisi oikein pitää retrospektiivinäyttely ikävuosilta 15-18. Näyttelyä taiteilijoiden ensimmäisistä mallimaalauksista ollaan jo koostamassa. Halukkaat voivat ilmoittautua minulle vaikka sähköpostitse kgr_hn(at)hotmail.com.

Teksti ja kuvat: Sirpa Perä