Syvähaastattelussa stipendiaatit: Mari Järventausta ja Krister Gråhn

Alli ja Allan Salon erillisrahasto tukee Tampereen Taiteilijaseuran jäsenten työskentelyä. Rahaston stipendinäyttely on esillä Taidekeskus Mältinrannassa 28.6.-15.7.2008. Galleriassa esittäytyy Krister Gråhn ja Studiossa Mari Järventausta.

Mistä ideasi pulpahtavat? Pohditko niitä pitkään?

Mari: Kangaskauppojen sattumanvaraisten löytöjen pintarakenteista ja kuoseista, lasten leluosastoilta, lapsuuteni pehmoleluista, mainoksista ja tapeteista. Ideoita syntyy paljon öisin, niin kehittämiskelpoisia kuin aamulla hyllytettäviäkin. Teoksia työstäessä syntyy aina myös jotain uutta.

Krister: Yksikään teokseni ei ole yhden idean tulos, vaan ideoinnin. Yleensä ensimmäinen ajatus yhdistyy toiseen ideaan ja kolmanteen näkökulmaan. Lopulta niistä syntyy yksi kelvollinen lähtökohta. Teokseni vaativat taustatyöskentelyä. Mun mutu on niin keskinkertainen, ettei se enää yksinään riitä. Suurin osa teoksista on lähtöisin omasta maailmankuvastani, ei elämästäni, joka on kuitenkin oikeiden kysymysten äärellä hyvin vähäpätöinen ja useimmille täysin merkityksetön.

Miten käsityksesi taiteilijan työstä ammattina on muuttunut?

Mari: Taiteilijan tulisi osata ilmaista itseään selkeästi ja johdonmukaisesti ja markkinoida omaa nimeään ja tekemistään; hallita teoskuvaus ja tietotekniikka. Lisäksi yhteiskunnan kiemuroissa on luovimista, niin vero- kuin työvoimatoimistoissakin. Toki nämä elementit olivat olemassa jo opiskeluaikoinani, niitä ei vain miettinyt silloin. Kuvittelin tuolloin, että tulen saamaan säännöllisiä tuloja kuvataiteen opettamisella. Tämä onkin toteutunut, tosin pitkällä aikaviiveellä.

Krister: En muista milloin minulle syntyi ylipäätään sellainen mielikuva, että taiteilija on jokin ammatti. Ei se sitä ainakaan Alajärvellä ollut, josta kuustoistakesäisnä taidekouluun lähdin. Mielikuva vapaudesta on ollut aina. Sitä vaan yhteiskunta yrittää jatkuvasti kahlita. Enemmän on muuttunut mielikuva taidehierarkiasta. Mitään arvostusta ei voi ottaa vastaan perehtymättä ensin sen syntymekanismiin, suhteuttamatta sitä laajempaan kokonaiskuvaan ja kyseenalaistamatta sitä.

Teetkö töitä kahdeksasta neljään vai oletko viime hetken paniikki-ihme?

Mari: Aloitan yleensä iltapäivällä ja työskentelen niin myöhään kuin energiaa riittää, ajatus luistaa ja tekemisen jälki on hyvää. Asetan itselleni joskus löyhiä aikarajoituksia; tietyn kuukauden aikana tulisi saada tietyt asiat tehdyiksi.

Krister: Viime aikoina supervoimani ovat ehtyneet. Siitä huolimatta pyrin kurinalaisesti työskentelemään arkipäivisin kello seitsemästä eteenpäin. Työpäivä loppuu teoriassa joskus iltapäivällä. Aamut on parhaita kun muu maailma nukkuu. Viikonloppuisin kieltäydyn työskentelemästä. Ilman kalenteria minusta ei ole mihinkään. Se on liian iso. Kirjoitan yhdelle päivälle enemmän tehtäviä, kuin pystyn tekemään. Kollegan ratkaisu: ”Osta niin pieni kalenteri, ettei sinne mahdu mitään merkitsemään”, on vakaassa harkinnassa.

Mistä tekniikasta ja työvaiheesta nautit eniten?

Mari: Suunnitteluvaiheesta, käsin ompelusta enemmän kuin ompelukoneella, ja pienien yksityiskohtien tekemisestä. Myös maalaus on sujuessaan todella nautittavaa.

Krister: Ehdottomasti nautinnollisin on moottori- tai sähkösaha. Tuhon voima on vapauttava. Se se vasta on mannaa miehisyydelle. Hitsaaminen on ihmeellinen keksintö. Jälkikin on siistiä ku mulukun sauma, jos hyvä päivä ja ergonomisesti oikea työasento sattuvat kohtaamaan. Kuvanveistossa ei oikeastaan ole yhtään työvaihetta, joka ei tarkemmin ajateltuna olisi vittumainen. Viimeistely ja siisteys on kamalinta.

jatkuu seuraavalla sivulla >>