Tärkeitä hetkiä

Pakkasin olkalaukkuun vesivärikotelon, siveltimet sekä vesipurkin. Toiseen kainaloon otin akvarellilehtiön. Toisessa kädessä oli kevyt kokoontaitettava kenttätuoli.

Kävelin pitkin hiekkatietä läheiselle peltoaukealle. Kipusin umpeenkasvanutta polkua pellon yläreunaan. Tuoli tukevasti korkeaan heinikkoon. Horisontissa näkyivät vastarannan metsäiset kalliot. Etualan peltoja ruuduttivat pajupensaita kasvavat ojat. Vaaleanpunainen maantie kiemurteli läpi pusikkojen ja katosi metsän taakse. Suurten kuusien kolmiomaiset mustanvihreät siluetit nousivat maiseman reunalta. Taivaalla ajelehti yksinäisiä pilvenlonkareita. Aurinko haalisti puiden ja pensaiden latvat hopeisiksi ja valutti niiden alle mustia varjoja. Kimalainen lensi ohi. Jossain kukkui käki.

Onko oikein innostua tuollaisesta hetkestä? Saako siitä maalata kuvan?

Minä nyt kaikesta huolimatta rupesin maalaamaan peltomaisemaa ja nautin jokaisesta siveltimenvedosta. Työ eteni nopeasti ilman sen kummempia pohdintoja. Ensin märälle paperille. Ja kun auringon lämpö kuivatti paperin, sivellin jakeli kiristyvälle arkille syvimpiin varjoihin mustanvihreitä läikkiä.

Kuva: Timo Vuorikoski: akvarelleja sarjasta Pohjanmeri Haagista, 2007, 16x16cm

Edellisellä viikolla olin kävellyt hiekkarantaa pitkin Kijkduimista Haagin aallonmurtajalle Buitenhaveniin. Ilma oli kääntynyt sateiseksi. Meri aaltoili sulaa lyijyä. Hetkittäin roikkuvat pilvet repesivät auki, aurinko valaisi violetinkostean rantahiekan, vasemmalla näkyi vino sateen harso. Olin jo rämpinyt hiekassa toista tuntia enkä ollut päässyt vielä edes puoliväliin. Pohjanmeri työnteli valkoisia kuohuja raskaina rysäyksinä vedenrajaan. Hampaissa ritisi hieno hiekka, jota hellittämätön tuuli piiskasi mukanaan. Horisontin punainen rahtialus makasi paikallaan, niin kaukana, että se yhtä hyvin saattoi liikkuakin. Paksuniskainen lokki teki kiukkuisia syöksyjä vedenrajaan.

Oli turha edes yrittää kaivaa värejä laukusta. Tuuli tempoili lehtiötä kainalostani. Oikealla korkeat hiekkadyynit kasvoivat vinoja kanervanvarpuja ja jotain vihreätä keltakukkaista vispilää. Vasemmalla edessä ryskyivät aallot. Piirtelin luonnoskirjaan. Aallot kastelivat lenkkitossuni, lokki läiskähti lentoon ja rääkyi mennessään. Päätin jatkaa maalaamista hotellissa.

Iltapäivällä maalasin kymmenen pientä akvarellia Pohjanmeren aalloista ja hiekkarannan loputtomasta hoirisonttilinjasta.

Onko oikein elää tuollaisia hetkiä? Saako niistä maalata kuvia?

Vain kaksi viikkoa aikaisemmin olin seissyt keskellä Toscanan etruskimaisemaa, Volterran eteläisillä rinteillä, dramaattisesti lohjenneen kukkulan harjanteella. Kuorma-auto nousi ylös jyrkkää mäkeä ja nosti jäljessään harmaan pölypilven. Laakson pohjalla mustapukuinen mies ajoi takaa rinteeseen karanneita lampaita. Pistävä aurinko veteli suurella kammallaan valon ja varjon raitoja pitkin revenneitä kukkuloita. Keltainen kuiva heinä suhisi. Oliivipuut juoksivat helminauhoina yli mäkien. Sypressit nostelivat jäykkiä mustia keihäänkärkiään. Maalasin paperiarkille maiseman elementtejä päällekkäin, välillä käänsin paperin ylösalaisin ja käännyin itse ympäri. Hetken kuluttua kuvasta tuskin enää tunnisti maiseman detaljeja. Jäljellä oli synteesi jostain, minkä keskellä itse seisoin, joka hetki vaarassa pudota alas jyrkkää rinnettä. Taas kuorma-auto nousi ylös mäkeä laahaten perässään harmaata pölypilveä. Eteläisessä horisontissa kukkulat sulautuivat sinipunaiseen autereeseen.

Saako tuollaisista itse kokemistaan maisemista maalata kuvia?

Toscanan kukkulanäkymiin ihastuminen ei todellakaan ole omaperäistä eikä ainutkertaista. Matkaesitteiden kitschiä. Ja autio meren ranta aaltoineen on aina vedonnut romanttisiin sieluihin. Entä suomalainen kesämaisema peltoineen, kaukaisine metsänreunoineen ja yksinäisine kuusineen. Kuin Maamme-kirjasta repäisty kansallinen klisee, kulunut ja kulutettu kitsch jälleen kerran, jokasuomalaisen heti tunnistama läpinäkyvyyden ylistysvirsi.

Toisaalta. Eihän taiteilija mitenkään poikkea tavallisesta turistista ja tavallisesta ihmisestä, joka noudattaa sydämensä ääntä ja silmiensä houkutusta kauneuden äärellä. Ja jos turisti ottaa arkkityyppisestä ja sellaisenaan vaikuttavasta näkymästä digikamerallaan kuvan tai maalaa siitä vesivärein matkamuistotaulun, ei siinä mitään moitittavaa ole. Ja miksei siis taiteilija voi toimia samalla tavalla.

jatkuu seuraavalla sivulla >>