Miss Kompro

Miss Kompro:

TOISTE – muotokuvia ja asetelmia sarjoista Iiris, Ruumisremix sekä joitain rakkaustarinoita

Remixillä tarkoitetaan uudelleen miksattua rinnakkaisversiota alkuperäisestä versiosta, aineksen sekoittamista uuteen järjestykseen, muuhun materiaaliin tai toisinaan myös irti joistain aiemmista yhteyksistään. Muotokuvani ovat miksattuja rinnakkaisversioita todellisista ihmisistä. Maalauksissani paikoittainen näennäinen valokuvantarkkuus väistää dokumentaarisuutta, henkilöllisyys ja asenne kääntyvät nurja puoli esillä elementeiksi kuvapinta-alaan, materiaali sisältää yhtälailla kaaoksen kuin säännöllisyyden.

Muotokuvaamisen problemaattisuus syntyy tässä: se kuvailee, väittää ja esittää, mutta se ei täsmällisesti paljasta mitä on.

Muotokuvaamisessa pyrkimykseni on ilmaista, että ”toisen ominaisuudet ovat olemassa vain minun kauttani”, että vuorovaikutuksessa ja vastaanottajina olemme kuvittelukykymme varassa. Kuvittelua ei tule pitää epätäydellisenä havaintona vaan kuvittelussa kohde tuottuu raakana ja välittömänä kokonaisuutena. Se on olemisen kokemista välittömyydessään, jossa kuvittelu antaa anonyymille kohteelle elämän. Muotokuvaamisessa mallia käytetään, teen hänet uudelleen muille, heidän uudelleen tehtäväksi. Kun näin on, kuinka käyttää mallia hyvin?

Muotokuvaamisen ympärille kietoutuu toisen katsomisen tematiikka. Millä tavoin ylitämme luulevat, suhtautuvat ja jatkuvasti uudelleen syntyvät ennakko-oletuksemme katsoessamme toista ihmistä? Itselleni se ei useinkaan ole mutkattoman helppoa.

Olen erityisen kiinnostunut ihmisistä joilla on jokin vamma, erityisyys, satunnainen tai pysyvä poikkeama fyysisesti ruumiissaan tai omasta mielestä mielessään. Tosin luen tällaisiksi lähes mitä tahansa. Sanotaan, että vuorovaikutuksesta yli puolet muodostuu elekielestä. Eleet ja ilmeet korvaavat sanallista viestintää sekä ohjaavat ja vahvistavat sen tulkintaa. Minua kiehtoo tapahtuma kun näistä viesteistä jokin osuus ei täsmääkään kokonaisuuteen. Mitä kertoo ruumiinmurre, kehoslangi, fyysisen olemuksen osa tai liikkeet, joilla ei ole yleisesti tunnistettavia merkityksiä? Mitä se sanoo toiste, toisaalla, toiselle? Kenen kieltä ruumis puhuu, jos ei yhteistä?

Vaikka malleissani olisikin jokin seikka joka ideaalista ihmiskuvaa vasten näyttäytyy epätäydellisenä tai ylitäydellisenä haluan kuvata mallini maalauksiin sellaisina kuin he itselleen ovat tai voisivat olla. Just hyviä. Sijoitan epäkohdat kuvatun henkilön ja taustan väliseen suhteeseen, sinne missä ne sijaitsevat sosiaalisessa todellisuudessakin. Sanni Purhosen runokokoelman pohjalta maalattu Hetken aikaa ihminen ei ole maalaus cp-vammasta, eikä maailman nopein kelaaja vaadi maailmalta esteettömyyttä vaan luo itse itselleen ylitettävää. Motiivit ja vaikuttimet ryhtyä malleikseni ovat osa tarinaa.

Sarjan Iiris lähtöasetelmana taas on puhtaasti tutuntuntuus stalkatessani toistuvasti vierasta kiehtovan kaunista naista somessa. Tunnistamiskokemuksesta kehittyi projekti, jossa Iiriksen muistikirjakatkelmista ja hänen valitsemistaan omakuvapäiväkirjan otoksista johdatellen kokeilen muotoilla yleisesti tunnistettavia tunnemuotokuvia. Kyse on toisen asemaan asettumisesta, yksityisen yleisyydestä, eläytymisestä ja empatiasta, näkyvänä, tärkeänä ja hyväksyttynä olemisesta. Oleellista ei ole kysymys mitä, vaan miten ja kuinka ehkä ja kuin ovat välttämättömän akuutisti koko ajan.

Maalatessani haluan järjestää maailman, saada sen toimimaan tavalla jonka käsitän ja viimekädessä sietää oman ymmärrykseni rajallisuus. Pienen siveltimen loputtomalta tuntuva vaellus maalauskankailla on väkivaltainen pyrkimykseni ottaa haltuun omat kuvitelmani.

 

 

 

Va