Tutkimusretkiä avaruuspuvussa

Öljyvärimaalarin identiteetti joutui versomaan ennalta-arvaamattomiin suuntiin, kun Mia Saharlan oli pakko luopua kemikaalien käytöstä raskausaikanaan. Saadessaan myöhemmin öljyvärit takaisin hän huomasi työskentelynsä muuttuneen pysyvästi.

Mia Saharlan teos Layered observations / Päällekkäisiä havaintoja (2016) on esillä Isot & pienet -myyntinäyttelyssä Taidekeskus Mältinrannassa, Taidelainaamon tiloissa 17.11.2019 asti.

Tamperelainen kuvataiteilija Mia Saharla reissaa lähes päivittäin junalla kahden kaupungin väliä: loppuaan lähestyvät opinnot kuvataideakatemiassa vievät Helsinkiin työhuoneelle ja perhe-elämä tuo takaisin Tampereelle. Aiemmin usein musiikkia työskennellessään kuunnellut Saharla kertoo, että tällä hetkellä työhuoneelle on laskeutunut hiljaisuus.

– Ehkä se johtuu siitä, että kun nykyinen arkielämäni on kaikkea muuta kuin hiljaista – kotona lasten kanssa riittää ääntä ja vauhtia! – niin työhuoneesta onkin tullut se oma hiljentymisen tila. Työhuonejaksot ovat melko lyhyitä hetkiä, joiden aikana vain toimitaan ja mietitään tekemisen kautta, Saharla kuvailee.

Arkisetkin havainnot voivat suodattua töihin, ja joskus teokseen on saattanut pulpahtaa vaikkapa junan penkin kuvio tai lapsen lelun muoto. Saharla sanoo työskentelynsä muuttuneen viime aikoina intuitiivisemmaksi ja materiaalilähtöisemmäksi.

– En enää niinkään kuvita jotain ajatusta tai teemaa, vaan nyt teen työtä dialogissa materiaalien kanssa. Kokeilen ja leikin, katson mitä tapahtuu. Siinä sivussa kulkevat ajatukset siitä, mikä maalaus on ja mitä se voi olla minulle tällä hetkellä, Saharla kertoo.

Matka oman ilmaisun raja-alueille

Saharlan työskentely joutui haastavaan risteyskohtaan vuosien 2017–2018 tienoilla, jolloin öljyvärimaalariksi identifioitunut taiteilija joutui luopumaan liuottimista ja öljyväreistä joksikin aikaa kokonaan. Hän ei halunnut raskausaikanaan altistaa itseään kemikaaleille, mutta halusi silti toimia maalauskankaiden ja maalauksen elementtien parissa. Pian Saharla löysikin itsensä astronautin pukua muistuttavien suojavarusteiden sisältä, ahtautuneena erilliseen vetokaappiin työskentelemään.

– Käytin akryylipohjaisia spraymaaleja. Halusin tehdä työt isoon kokoon, mutta koska tilassa ei mahtunut spraymaalaamaan kunnolla, niin rupesin tekemään töistä semmoisia paketteja, Saharla kuvailee.

– Se pisti minut tilanteeseen, jossa jouduin luopumaan kontrollista, koska enhän minä voinut päättää, mitä sieltä avautui.

Saharla alkoi laskostaa ja rypistää maalauskankaita. Teokset saattoivat yhtäkkiä olla pieniä maalauspaketteja tai objekteja, joiden muoto lähestyi veistosta. Saharla myös huomasi maalausjälkeen ilmaantuneen teollista henkeä, josta hän viehättyi.

– Tietyllä tapaa se sama estetiikka on tälläkin hetkellä mukana siinä, että käytän esimerkiksi jotain teollisesti valmistettua muovikangasta, johon vielä aiheutan kaikenlaisia häiriöitä käsityölläni. Vaikkapa leikkaan sitä, enkä aina edes suoraan, Saharla sanoo.

Hän toteaa, että tutusta tekemisen tavasta eroon joutuminen oli parhaita asioita, mitä hänelle on taiteilijana tapahtunut.

– En taatusti tekisi niitä asioita, joita nyt teen, jos en olisi joutunut pois mukavuusalueeltani ja tutkimusmatkalle oman tekemiseni rajoille. Kun työskentelylle asetetaan raamit, niin luovuuden on pakko venyä, koska siellä raamien sisällä on kuitenkin pystyttävä toimimaan.

Lopputyönäyttelyssä esille aikakausien synteesi

Viime keväänä Kulttuuritalo Laikussa esillä olleesta näyttelystään Mia Saharlalla on lämpimät muistot.

– Se oli todella ihana ja turvallinen näyttely pitää, omassa kotikaupungissa, Saharla sanoo.

– Sinne tekemäni työt olivat raskausajan työskentelyn ja tulevan lopputyönäyttelyn töiden leikkauspisteessä, ja se on ihan älyttömän tärkeä piste siinä matkalla. Siksi näyttelyn nimikin oli Work in progress: en edes väittänyt esittäväni jotain valmista, vaan näyttely oli paljon pieniä kysymyksiä maalauksen olemuksesta. Mietin sitä, miten eri tavalla katsomme vierekkäin olevia töitä, joista toinen on perinteinen kiilapuumaalaus ja toinen ihan samoista materiaaleista koottu pieni objekti. Joku saattoi pitää objektia veistoksena, mutta esimerkiksi itse ajattelin, että se on maalaus, Saharla kuvailee.

Tällä hetkellä työn alla on kuvataideakatemian maisterintutkinnon lopputyö, joka tulee esille Kuvan kevät 2020 -näyttelyyn.

– Nyt tekemiseni on jonkinlainen synteesi tai yhteenliittymä näistä erilaisista ajanjaksoista. Asiat, jotka löysin aikana ilman öljyvärejä ovat mukana uusissa töissäni, mutta ne ovat ehkä nyt löytäneet paremmin visuaalisen muotonsa. Ne ovat lopputyössäni hirveän tärkeässä osassa, Saharla sanoo.

– Mukana on näitä kangaselementtejä – olen kutsunut niitä aksenteiksi, lisäkkeiksi tai minkä termin niille nyt haluaa antaakaan. Eli laajennan perinteistä kiilapuumaalausta ja aiheutan näillä objekteilla sekä muulla kankaan kerrostamisella ja leikkaamisella tietynlaisia häiriöitä maalauksen katsomisen kokemukseen. Mukana saattaa olla myös ilmavirran mukana liikkuvia osia, Saharla kertoo.

Valmiskin työ voi päätyä seuraavan materiaaliksi

– On erikoinen kontrasti, että olen hirveän nopeatempoinen ihminen ja teen todella paljon asioita kerralla, mutta se prosessi, miten jotkut ajatukset löytävät teoksissa fokusoituneen muotonsa, on hyvin hidas, Saharla sanoo.

– Työstän hyvin paljon samoja asioita – ne tulevat töissä esiin aina uudestaan ja uudestaan. Nekin asiat, joita nyt Kuvan keväässä käsittelen, saattavat olla vasta kymmenen vuoden päästä siinä muodossa, että ajattelen: ”nyt olen löytänyt tavan ilmaista tämä”. Se on ehkä minulle vaikein juttu hyväksyä itsessäni!

Saharla sanoo, että ne teokset, jotka esimerkiksi myyntinäyttelyiden jälkeen päätyvät takaisin taiteilijalle ovat vaaravyöhykkeellä joutua uusiokäyttöön.

– Niistä tulee helposti materiaalia seuraaviin töihin. Kierrätän töitä niin, että joku teos saattaa olla vaikka kolme vuotta työhuoneellani odottamassa sitä, että maalaan sen joskus ”loppuun”, Saharla sanoo hymyillen.

Teoksia syntyy yleensä niin runsaasti, että Saharla joutuu heittämään niitä pois niinkin arkisesta syystä kuin varastotilan puutteen takia.

– Joskus kun olen katsonut kuvia vanhoista töistä mietin, mitä ihmettä olen ajatellut heittäessäni sen pois. En ole itse nähnyt teoksen arvoa aikanaan, vaan pitänyt sitä jonain välituherteluna. Mutta toisaalta kun katson tämänhetkisiä töitäni, näen, että sieltä ne tietyt asiat tulevat uudelleen esiin, kerta kerralta fokusoituneempina, Saharla summaa.

Teksti: Riikka Laitinen