Tuomas Hallivuo

Aina on kevät III

Aamulla vieraassa kaupungissa, vieraassa maassa, kävelen hiljaa kohti idänkirkkoa. Pysähtelen jatkuvasti kuvaamaan vanhojen talojen seinäpintoja, mustia aukkoja, mustia ohuita halkeamia sekä taloihin käsin maalattuja numeroita. Kuvaan kohtaa, jossa musta maali valuu vaaleaa okranväristä seinäpintaa alas. Se tuo mieleeni viime kevään.

Perillä kaivan laukustani hiljaa laitteen, jolla äänitän salaa liturgista laulua. Isä kuuntelee, koskettaa ja laulaa muutaman säkeen, tunnelman ollessa pienessä ja kolkossa kirkkosalissa kylmän surullinen. Tunnen itseni kiireiseksi ja oudoksi vieraassa paikassa. Poistun helpottuneena viereiseen näyttelytilaan, jossa vanhojen ikonien ja seinämaalausten lisäksi nunnat myyvät kevyitä matkamuistoikoneita, kirjallisuutta ja tuohuksia. Jään tuijottamaan ikkunasyvennystä ja siihen sommiteltua ohutvartista viherkasvia sekä ajan haalistamaa pyhimyskuvaa. Mietin ihmisiä, eläimiä, uuden luomista ja vuodenaikoja. Otan vielä muutaman kuvan muistoksi, ennen kuin poistun paikalta.

Joku seinä, mikä on maalattu vaalealla okralla ja osittain pinkillä, ja siinä käsin kirjoitettu talon numero, halkeama tai väärällä sävyllä peitetty kohta ja musta aukko. Toisaalla litokiven reunalta valunut musta painoväri, jonka alta pilkottaa vaalea kiven pinta ja ruskea teippi, jossa mustalla huopakynällä tehtyjä merkintöjä. Ja vielä vaalea rapattu seinä, vasten nokisia putkia. Mielestäni se on kaunista.  Monet tämän tyyppiset asiat innostavat tekemään teoksia tällä hetkellä.

Maalasin näyttelyn teokset kesäkuussa Taidekeskus Haihatuksessa, jossa sain käyttööni ison tilan. Se mahdollisti sen, että pystyin keskittymään pelkästään maalaamiseen. Minulla oli kaksikymmentä metriä paperia, akryylivärejä ja suuri sivellin. Aiheet maalauksiin tulivat sitä mukaa kun työskentelin niin, että yksi johti seuraavaan. Kaksi maalausta tein aiemmin suunnitellun aiheen pohjalta. Usein työskentelen niin, että maalaan ensin jotain pintoja tai viivoja, jotka kuitenkin peitän ja maalaan jotain uutta ja siitä seuraa taas jotain, kunnes uudestaan peitän ja maalaan päätyen lopulta johonkin joka miellyttää ja jonka hyväksyn.

Tein reilut kymmenen vuotta syväpainografiikkaa syövytysmenetelmin, etsaamalla ja akvatintalla. Käytin joskus kuivaneulaviivaa osana etsaustyötä, lähinnä viimeistelyyn, sekä yhdistämällä sitä carborundumiin. Kaksi vuotta sitten kokeilin kuivaneulatekniikkaa hieman toisella tavalla, tehden tasaisempia pinta-alueita, joihin yhdistin viivaa tarpeen mukaan. Lopputulos miellytti sen verran että uskalsin ottaa isomman laatan, ja lähteä raaputtamaan kuvaa suuresta mustasta rakennuksesta. Kuivaneulatekniikalla isojen mustien pintojen työstäminen tuntui liian työläältä, joten kokeilin tehdä mustat kohdat rouhimalla mezzotintoraudalla. Lopputulos näytti hyvältä, enkä ole sen jälkeen syövytystekniikoita käyttänyt syväpainotöissäni. Tekniikka vei mukanaan, niin kuin sanotaan.

Tuomas Hallivuo

Kommentit pois päältä artikkelissa Tuomas Hallivuo

Kommentointi on suljettu.