Tiina Poutanen: Jänismetsä

 

Tiina Poutanen: Jänismetsä

Seisoin märällä nurmikolla ja nojasin kylestyneeseen haavaan lehmuksen rungossa. Ajattelin että jotain tapahtuu, on tapahtumassa, että olen joutunut tapahtumiseen, ehkä aivan tahtomattani, palaava sointi kimpoili pitkin tuntoaivokuorta, muistijäljet, aallot

ja kun en enää ollut siinä, tulin pimeänvalkoiseen pihaan, jonka lumi oli lehtevöittänyt ja pienten eläinten jäljet kirjoneet. Harakat heräsivät heti ja narskivat hetken, ne herättivät mustarastaan ja pikkuvarpuset, lumen sisään muodostui puolikaikuisa tila, unisten lintujen kyselevä aallokko ajattelin että se on pääni sisällön ulkoinen ilmentymä, alkava päivä (joka jo meni).

Kun opettelee ei-aivan vieraan kielen alkeita, sitä tuntee syvästi olevansa idiootti. Tuntee ettei pysty välittämään ajatuksia ja tuntemuksia, edes niin että itse ymmärtäisi tarkoittamansa, ei saa sanotuksi. Mietin, onko idioottimaisuuden ytimessä juuri se tuttu tunne ettei se mitä sisältä pulppuaa pukeudu sanoiksi, kuviksi tai teoiksi, ruotsinkurssin tapauksessa tosin vain sanoiksi. Kun sisältä tuleva jää vaatteitta ja  muodotta, sanat on lainattava. Käytettävä valmiita fraaseja, miten kaunis auringonlasku. Tehän ymmärrätte mitä tarkoitan?

Kun kontakti on suora, ymmärrys joskus ohittaa ymmärtämättömyyden, ibland. Olen aina ajatellut ettei mitään voi tehdä yksin, olen muusainen ihminen, saan kuvani ja sanani, usein myös syvimmät tuntemukseni, vastaantulevilta puilta, ihmisiltä ja toisilta eläimiltä, katseesta tai kosketuksesta. Kaikilla ei näin ole, jotkut aloittavat rakenteesta, toiset tarinoista, on niitä joita inspiroi rytmi tai ajatusten sisäsyntyinen virta, joillekin merkityksellisiä ovat paikat, maantieteellinen sijainti tai sen vaihtuminen.

Kommentit pois päältä artikkelissa Tiina Poutanen: Jänismetsä

Kommentointi on suljettu.