Paula Tella

 

PAULA TELLA: HOLY WATER

  • Mä en kyllä pystyisi tuohon….
  • Voinko kysyä… Miten onnistuit saamaan nämä ihmiset kameran eteen?
  • .. tietysti kysymällä ja kertomalla mitä olen tekemässä. Ajattelen että kysymys on luottamuksesta,  tiedosta ettei toinen käytä luottamusta väärin.  Kysymys  on rohkeudesta, lempeästä provokaatiosta, määrittelemisen oikeuden itselle ottamisesta ja nähdyksi tulemisesta. Tästä näkökulmasta katsoen on helppo    ymmärtää kameran eteen asettuminen.

Kiitokset: Outi Condit, Ida Flemming, Emma Helle, Kati Korosuo, Marja Klemetti, Pia Lindy, Anu Nirkko, Laura Pietiläinen, Eija Ranta, Kikka Rytkönen, Inari Virmakoski.

Just pissing?

Mieleeni on jäänyt takavuosilta sarjakuva, jossa kysymys virtsaamisesta nousee eksistentiaalisiin ulottuvuuksiin. Kysymyksessä on japanilaisen Akira Toriyaman manga-saaga ”Dragonball”, jonka yhdessä osassa demoni Piccolo joutuu vasten tahtoaan taistelussa itsensä henkensä uhranneen sankari Sangokun pienen Sangohan-pojan kasvatti-isäksi. Demoni vie Sangohanin korkealle vuoren huipulle ja odottaa sankarilapsen varttumista aikuiseksi tarkoituksenaan nitistää hänet myöhemmin kaksintaistelussa. Elämä vuoren huipulla on kuolettavan ikävää. Mieleeni on jäänyt erityisesti kuva, jossa Sangohan pissaa vuoren reunaman yli. Murjottava demoni, joka ei ole tottunut moiseen, toteaa tällöin itsekseen: ”Just pissing”. Reaktiossa sekoittuvat halveksunta ja nostalgia ihmisyyttä kohtaan. Demonit nimittäin eivät pissaa. Niin kuin eivät enkelitkään. Virtsaamisesta tulee kohtauksen seurauksena osoitus sekä inhimillisen olemassa olon äärellisyydestä että sen tarjoamista erityisistä mahdollisuuksista.

Entä ihmisten kesken? Kuten mitkään inhimilliset ruumiin tarpeentyydytyksen muodot, ei pissaaminenkaan ole koskaan ”vain pissaamista”, vaan myös merkki. Mutta mistä, tarkalleen ottaen? Perinteisesti toimituksen on luettu symboloivan seksuaalista eroa miesruumiin ja naisruumiin välillä, asetelmaa, jota myös käymälätilojen perinteinen jako ”naisten” ja ”miestenhuoneisiin” on ilmentänyt. Nyt kun sukupuolisuus on kulttuurissamme eriytymässä biologisesta seksuaalisuudesta, mistä yhtenä konkreettisena osoituksena siirtyminen sukupuolineutraaleihin käymälöihin, on aiheellista kysyä muutoksen seurauksia myös itse virtsaamisen merkitykselle. Virtsasuihkun näkyvyys on perinteisesti assosioitunut miessukupuolen kykyihin. Virtsakaaressa miehinen aktiivisuus on yhdistynyt miehiseen ylivaltaan visuaalisesta kentästä. Mies suihkuttaa näkyvästi siinä missä nainen vuotaa salaa. Virtsakaari on siten muodostanut miehisen ”voiton kaaren” – Arc de Triomphe.

Paula Tellan kuvasarja seisaaltaan pissaavista alastomista naisista on siten muutakin kuin pelkkä sarja valo- tai muotokuvia. Kysymyksessä on vastamonumentti, jonka performatiivinen pystytys ja toisto saavat aikaan välittömiä muutoksia visuaalisessa, ruumiillisessa ja symbolisessa havaintokentässä. – Ei siinä naivisti tasa-arvoistavassa mielessä, että ”kyllä me naisetkin pystymme, jos vain haluamme”, mikä loppujen lopuksi merkitsisi vain peniskateuden muunnelmaa, vaan pikemmin siinä mielessä, että virtsakaari vapautuu itsessään ensimmäistä kertaa esiintymään sukupuolisessa ambiguiteetissaan. Tätä voi pitää edistysaskeleena, paitsi sukupuolisuuden ilmenemismuotojen ja ilmentämisvälineiden vapauttamisessa, myös taiteellisesti (jos ne yleensä edes ovat eri asia).

Mikä virtsasuihku siis voisi olla, jos sitä nyt on mahdollista tarkastella sellaisenaan – rytmissään, liikkeessään, värissään, muodossaan ja kestossaan? Miksei myös hajussaan ja maussaan. Eli kun puhutaan väkevistä nautinnoista? Sekä biologisesti että mytologisesti ihminen palauttaa siinä luontoon osan siitä ravinnosta ja nesteestä minkä on luonnosta saanut. (En voi muutoin ymmärtää sitä, että kuvissa virtsataan veteen, tarkemmin sanottuna mereen, mikä ekologiselta näkökannalta on tietenkin kyseenalaista.) Kysymys on toisin sanoen eräänlaisesta uhrista, jota vaikutelmaa pitkästä pidätyksestä seuraava kiitollisuudensekainen helpotuksen tunne on omiaan vahvistamaan. Mutta kysymys voi olla myös jostakin muusta. Virtsasuihkun myötä ja sitä seuraten voin myös luopua hetkeksi subjektiviteetista ja liukua luontokappaleen yksinkertaisuuteen. Jos pienen uroskoiran tavoin nuuhkisin sieraimet väristen ja maata nuollen narttukoiran pissaa, olisi kysymys tällöin koiraksi tulemisesta, toisenlaisesta ekstaasista. Eivätkä variaatiot varmasti lopu tähän. Kaikissa virtsaan liittyvissä ekstaaseissa ihminen tunnustaa kuolevaisuutensa, riippuvaisuutensa ja yhteenkuuluvuutensa suhteessa Kaiken Elämän Antajaan ja Ottajaan, joka kykenee ottamaan vastaan tämän tunnustuksen äärettömän nöyrästi.

Kuvien naisruumiiden habituaalinen variaatio on omiaan vain korostamaan itse virtsapatsaan monoliittista anonyymiyttä, sen kertakaikkista riippumattomuutta ja välinpitämättömyyttä subjektin mielipiteestä ja tahdosta – sukupuolestakin. Kysymys on materian virrasta, joka läpäisee ruumiimme vastustamattomasti (kuollessa pidätys pettää lopullisesti) mutta joka ei ole kuitenkaan identifoitavissa mihinkään ”elämän virtaan” (jokin ”ki-energian” tavoin). Tapahtumalla on nimittäin alkunsa, keskikohtansa ja loppunsa, eli dramaturgiansa, ja tämä on ilmiön merkityksen kannalta olennaista. Se tarkoittaa, että toimitus on paitsi toistettava myös toistettavissa. Virtsapatsas, joka on tämän draaman varsinainen esiintyjä, syntyy, elää ja kuolee – yhä uudestaan. Se on paitsi merkki, joka kirjoittaa, myös ruumis, joka maalaa. Digitaalitekniikalla nykyään toteutettavissa oleva virtsakaari, joka alkaisi maasta ja loppuisi maahan ilman ihmisruumiin välitystä, ei joko merkitsisi yhtään mitään tai muodostaisi nihilismin itsensä tuhoavan monumentin. Oikea virtsapatsas katkaisee ja saa haihtumaan tällaisen imaginäärisen kuoleman kehän yhtä liikuttavan yksinkertaisesti kuin keväinen tunturipuro, herättäen meidät olemassaoloon.

Vapauttakoon Paula Tellan teossarja siis meidät kaikki, sukupuolesta riippumatta tai juuri sen tähden, nauttimaan nöyrästi ja kiitollisina tuosta väliaikaisesta nestemäisestä veistoksesta, joka tekee meistä kaikista taiteilijoita!

Esa Kirkkopelto

Kommentit pois päältä artikkelissa Paula Tella

Kommentointi on suljettu.