Laura Ukkonen

PISTOKKAITA

Juoksen lähiössä mustissa verkkareissa pitkin katuja. Olen näkymätön, tuntematon. Uusi maisema vilisee ohitseni: leikkipuisto, hedelmäkauppiaat metrotunnelissa, pesula, kampaamo, Franprix. En vielä lähesty Louvrea tai Pompidouta, turvapaikkoja vieraan kaupungin keskellä. Olen harmaan betonin keskellä ja tunnen ihmeellistä riemua. Edellinen muutto vieraan kielen pariin tapahtui neljätoista vuotta aiemmin, jolloin lähdin au pairiksi. Yritin olla itsenäinen matkaaja, vieraaseen heittäytyjä, mutta selviydyin huonosti. Pakenin yksinäisyyttä ja ihmispelkoa tuttuun, salaiseen maailmaan: liiasta ruoasta ja makeisista pökertymiseen ja humaltumiseen. Nyt uusi yritys. Ujous ja haparointi on tällä kertaa sallittua. En välitä, vaikka olen yli-ikäinen vaihto-opiskelija.
Teokseni ovat puolifiktiivisiä henkilökuvia, huoneita ja maisemia, joissa tarkastelen kommunikointia ja suhdetta ympäröivään tilaan. Kuvat syntyvät piirtäen hiilellä, lyijykynällä ja puuväreillä. Ne pohjautuvat havaintoihin lähelläni olevasta ympäristöstä, hetkistä, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään. Näyttelyn teoksissa liikutaan kodin ja julkisen tilan välimaastossa. Työt ovat syntyneet muutaman viime vuoden aikana, jolloin olen työskennellyt pääosin Helsingissä, mutta tehnyt myös haparoivia kokeiluja siirtyä muualle, uusiin maisemiin. Omakohtaiset kokemukset sekoittuvat kiinnostukseen naisten historiaan. Tunteiden historiallinen sukupuolisidonnaisuus on työskentelyäni ohjaava näkökulma. Millainen jälki meissä on esimerkiksi 1800-luvun lopun naisesta, jolle käveleminen yksin puistossa ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä? Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden ja sosiaalisuuden välinen ristiriita on yksi toistuvasti eteen tuleva leikkauspiste. Piirtäessäni keskiössä on nykyhetken ihminen ja yhteiskunta.
Teokset ovat syntyneet kahdessa jaksossa. Ensin (2009–2011) tarkastelun kohteena on ollut koti pyrkimyksenä kohti odotusten mukaista elämää – ja naiset kodin seinien sisällä. Temaattisena johtolankana on ollut 1800-luvun lopun naisimpressionistien maalauksista löytyvä porvarisnaisen suljettu kodin piiri. Koti voi toimia sekä suojana että eristäytymisen tilana. Se on perinteisesti myös ollut naisten tila, huone, jota on rakennettu kertomaan muille hyvästä elämästä: sekä saavutetusta elintasosta että emotionaalisesti turvallisesta elinympäristöstä. Sillä on siis (ollut) yksityisen, muiden näkymättömissä olevan luonteensa lisäksi julkinen tehtävä niin sanotusti onnellisen elämän näyttämönä. Saavutettu turvallisuuden tunne voi kuitenkin myös luoda paradoksaalisesti puhumattomuuden tilan, huoneen, josta ei pääse pois.
Uusimmissa teoksissa (2012–2013) havainnoinnin kohteena on kodin ulkopuolinen tila – kaupunki – joka voi myös olla yksityiseen elinpiiriin kuuluva oma tila. Henkilöt ovat aikuisuuden ja lapsuuden rajamailla tai kantavat mukanaan muistoa aikuiseksi kasvamisesta. Laajentunut liikkumatila aiheuttaa sekä suuren vapaudentunteen että muokkaa käsitystä siitä, kuinka monia arvomaailmoja ja normeja julkinenkin tila sisältää. Joudumme väistämättä rakennetun ympäristön sisältämien arvolatausten keskelle, mutta se on myös yhteisö, jota toiminnallamme aktiivisesti muokkaamme. Ihminen on orgaaninen osa elinympäristöänsä.
Pistokas on alkuperäisestä elämänlähteestään irrotettu kasvin osa, joka opettelee  hengittämään itsellisesti. Selviytyäkseen, kasvattaakseen omat juuret, se vaatii tukea ja hoivaa, tarpeeksi vettä ja valoa. Kasvaakseen ihmisenkin on juurruttava, opittava aina uudelleen hengittämään. On löydettävä tapa kommunikoida muiden kanssa, kiinnittyä ympäröivään, mutta siedettävä myös yksinäisyyden tunteita.
Laura Ukkonen (s.1977) on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän on valmistunut vuonna 2012 taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulun kuvataiteen maisteriohjelmasta. Aiemmin Laura Ukkonen on opiskellut taidehistoriaa ja naistutkimusta Turun yliopistossa (HuK) ja vaatetusalaa Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa (Vestonomi).

Kommentit pois päältä artikkelissa Laura Ukkonen

Kommentointi on suljettu.