Anssi Jääskeläinen

Tapa jolla teen kuvia on satunnaiselta vaikuttavaa, sykähdyksittäin etenevää hidasta käveleskelyä, jonka päämäärä pysyy kaiken aikaa kuin sumussa liikkuvana hahmona, joka nauraa ja viittoilee seuraamaan itseään. Minussa asustaa jatkuvasti tietämättömyyden ja neuvottomuuden tunne, kyselyä synnyttävä ihmetys. Teokseni ”syntyvät” kysymyksistä.

Arvokkuus? on kysymys.

Näyttelyni on yritys tarkastella yhtä inhimillistä ominaisuutta (joka toki on ominaisuus myös kaikilla muilla elollisilla). Tarkastelutapa on itselleni ominainen, enkä väitä tämän esityksen olevan millään muotoa tyhjentävä, sillä teema on valtavan laaja ja monipolvinen. Tämän näyttelyn teokset ovat kysymyksiä arvokkuudesta, ne eivät välttämättä kerro, mitä arvokkuus on. Pyrin välttämään julistavaa sävyä tai manifestimaisuutta. Hyvä taide ei käsitykseni mukaan julista mitään, mutta voi synnyttää julistuksen kokijansa ajatuksissa.

Onko arvokkuus sisäsyntyistä vai syntyykö se ulkoisen arvion myötä? Millaista on hauen arvokkuus? Tai sarvijäärän? Pussirotan? Ja miten me sen tunnistamme ja tunnustamme? Liittyykö arvokkuus, arvokkuuden tuntemus, joihinkin tehtyihin tai tekemättä jätettyihin valintoihin? Tekoihin? Vai onko se teoista ja valinnoista vapaa ominaisuus? Onko arvokkuus, arvokkuutensa säilyttäminen, keino taistella epätoivoa ja nöyryytyksiä vastaan?

Mutta…

Toisinaan käy niin, varsinkin jos satun piirtämään öiseen aikaan, että kaikki piirtämäni hahmot kerääntyvät ympärilleni hengittämään niskaani. He tarkkailevat työskentelyäni ja luulen heidän ymmärtävän minua. Silloin he tuntevat oman arvonsa ja niin myös tuovat tiettäväksi kiitollisuutensa minua kohtaan. He kuiskivat kuorossa korviini: Kavahtakaa lakeijat! Kavahtakaa väärien kuvien palvojat ja hölmöjen jumalien kumartajat! Taide ei tunne armoa! Taide on, on, on! He hiipivät ihoni alle ja syövät ajatuksiani sisältäpäin. En tarvitse tatuointeja, olen jo niitä täynnä. Ne ovat ihoni kääntöpuolella.

Niinkin käy, että joskus ihmiset ja esineet ovat kuin sanoja, joista ja joiden välisistä suhteista runous rakentuu. Ollessani huoneessa voin tuntea niiden/heidän väärentämättömän läsnäolonsa, kuin sanojen painavuuden, arvokkuuden. Kuten runo on huone johon astua sisälle, onko piirtäminenkin dialogia, johon astutaan osalliseksi?

Arvokkuus on olla omaehtoinen, olla itse.

Kommentit pois päältä artikkelissa Anssi Jääskeläinen

Kommentointi on suljettu.